Hätkähdyttäviä välähdyksiä

Olli-Pekka Tennilän arvoitukselliset runot ovat oudosti totta

O lli-Pekka Tennilän (s. 1980) runokokoelma Ololo on ollut minulle voimakas lukukokemus. Teos on virkistänyt, ilahduttanut ja hätkähdyttänyt. Syypäitä ovat etenkin alkupuolen runofragmentit.

Fragmentit houkuttelevat palaamaan luokseen yhä uudelleen, ne ovat arvoituksellisia mutta oudon totuudellisia:

"Oven päällä kourallinen harmaita linnunpoikia on kivettynyt vartijoiksi,/ kirkkain silmin he antavat uskoa olevansa valokuva./ En usko sitä. Eikä sitä usko kukaan."

Parhaimmillaan fragmenttien havainnot ovat yleisiä ja anonyymejä, fenomenologisen ankaria. Runot kurottuvat kohti sitä mikä on havainnossa ja olemisessa vakioista:

"Tuo lehti voi olla vain takaisintullut. Maailma: melkein muistaa./ Maailma on kaikki mikä kastuu joskus."

Tennilä kirjoittaa kieltä myöten, seuraillen kielen monimerkityksisyyksiä.

Hänen kielitietoisuutensa ei kuitenkaan ole asenteeltaan nihilististä tai kiistä kielellisen kommunikaation mahdollisuutta. Runot pikemminkin kuuntelevat kieltä.

Oleminen on olemista kielessä: elämä on aika, joka on "vietettävä pois" "tällä kielekkeellä". Martin Heideggerin eksistentiaalifenomenologian sukuisesti Tennilä kuuntelee, mitä kieli kielii:

"Tiesin viemärin, mikä on viemäri/ Ja kirkas metallinen kärsä sen yllä: tuomari./ Kieli vuotaa. ja vuosi."

Yksi fragmenttien toistuvista motiiveista on kallo, muistutus kuolevaisuudesta.

Runot tuovat mieleen kuvataiteessa anamorfoosin avulla toteutetut pääkallopiilokuvat, joista kuuluisin lienee Hans Holbein nuoremman teoksessa Suurlähettiläät (1533).

Tietystä kulmasta katsottuna teoksen etualalla oleva läikkä paljastuu pääkalloksi, ja katsoja huomaa olevansa pääkallon tuijotuksen kohteena. Tennilän runoissa kallo-motiivi tuo esiin runominän keinotekoisuuden:

"Minuun on piilotettu kallo./ Usein sitä pidetään suojana ja rakenteena./ Minusta se vaikuttaa luonnokselta, joka on vain heitetty pois./ Hän joka sen on jättänyt, on pitänyt vain kepeän kantamuksen/ Kaikki on tehtyä."

Jyväskylän yliopistossa kirjallisuutta ja kirjoittamista opiskellut, esikoiskokoelmansa kirjoja tilauksesta painavalta Ntamo-kustantamolta julkaissut Tennilä on tietoinen, teoreettisesti ja kirjallisesti sivistynyt runoilija.

Hänen runonsa ovat kuitenkin niin orgaanisia kokonaisuuksia, että niiden sisältämät viittaukset avautuvat osana runon kokonaisuutta googlettamattakin.

Fragmenttien lisäksi Ololo sisältää pitkiä runoja, jotka muistuttavat Göran Sonnevin Valtameren pitkiä päiväkirjarunoja. Näissä minäkeskeisissä runoissa arkihavainnot, kiteytynyt ilmaisu ja keskeneräisyyttä korostava poetiikka yhdistyvät hieman hahmottomasti.

Runot eivät myöskään hengitä niin pakottomasti kuin esimerkiksi Jyrki Pellisen tai Juhana Vähäsen tulemisen tilassa oleva runous.

Tennilän blogin mukaan Ololo on "nyt jo lopullisesti keskeneräinen kirja". Kokonaisrakenteeltaan Ololo vaikuttaa kyllä hiukan keskeneräiseltä, mutta keskeneräisyyden taiteen voisi viedä pidemmällekin.

Ennen kaikkea - ja vaikka kirjan sivut eivät enää neljännen lukukerran jälkeen pysy kannessa kiinni - tunnen kuitenkin omistamisen iloa Ololosta. Kirja on niitä kirjoja, joiden toivoo kansoittavan kirjahyllynsä. Se ei tyhjene lukemalla.

Kritiikin kirjoittaja on runoilija, joka voitti viime vuonna Helsingin Sanomien palkinnon. Tänä vuonna voittaja julistetaan 12. marraskuuta.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi