Julkaistu: 4.8.2007 lehdessä osastolla Kulttuuri
kirjat
Haitekstin loppupuolella teoksen päähenkilö Eric Sanderson saa kohtuullisen tukalan tehtävän. Hänen pitäisi juoda vesilasista veden käsite - siis paperilappu jossa lukee "vesi" - maistaa se ja virkistyä siitä. Niin kuin oikeasta vedestä.
Tässä ollaan nyt aika lailla perusasioiden äärellä. Kyse on sanan suhteesta siihen mihin se viittaa, kielen perusolemuksesta. Kyse on siitä jostain, jonka voimalla kirjallisuus joko on olemassa tai ei ole. Siitä, jonka voimalla sanat saavat meidät kokemaan jotain todellista.
Eric ei ymmärrä. Hän saa selityksen:
"Maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä, Eric. On niitä, jotka tajuavat oikopäätä että tarina suuresta vedenpaisumuksesta ja tarina Baabelin tornista ovat sama kertomus, ja sitten on niitä, jotka eivät tajua."
Oraakkelit vastaavat aina arvoitukseen toisella. Nyt pitäisi ymmärtää, että maan peittävä vesi ja maan peittävät lukuisat eri kielet, jotka tekevät täydellisen kommunikaation mahdottomaksi, ovat jotenkin sama asia.
Taidamme kaikki olla jälkimmäisenlaisia ihmisiä.
Mutta ennen kuin päästään näin syville vesille, kirjailija
Steven Hall on lyönyt kalatiskiin jännäritarinan, joka syöksyy eteenpäin kuin äkäinen barrakuda.
Haiteksti käynnistyy tarinana muistinsa menettäneestä miehestä. Hän löytää kirjeitä entiseltä itseltään ja oppii nimensä olevan Eric Sanderson.
Hän ei tiedä mihin luottaa - psykiatrilta saisi apua, mutta entinen minä sanoo kirjeissä, että siihen nyt ei ainakaan kannata luottaa. Eric vetäytyy sohvaperunaksi ja nauttii turvalliseksi paketoidusta elämästä.
Kunnes hänen kimppuunsa hyökkää hai. Olohuoneessa. Eikä mikä tahansa Sea Lifen akvaarioeväkäs, vaan käsitteellinen tappajahai, hyvinkin kirjallinen ja kirjaimellisesti kirjaimellinen vesipeto. Se syö muistot ja identiteetin. Ja se näkyy kirjan sivuilla, konkreettisesti, kirjaimista koostuvana.
Tarina sukeltaa syvyyksiin. Eric pakenee omista kirjeistään saamiensa ohjeiden avulla ja lähtee etsimään elämäänsä, identiteettiään ja rakkauttaan. Hän löytää yhä uudestaan jälkiä omista aiemmista yrityksiään etsiä...jotain.
Steven Hall on lähes ärsyttävän taitava esikoiskirjailija. Kerronta etenee vastustamattomana trillerinä, jonka juonenkäänteet aina samalla avaavat uuden käsitteellisen horisontin. Jokainen uusi temaattinen avaus vie pohjan edelliseltä, mutta vanhoja turvaverkkoja ei jää kaipaamaan, vaan vajoaa mielellään syvemmälle.
Hall onnistuu viemään erittäin pitkän matkan päähän teoksen alkuasetelmasta, silti säilyttäen tunteen kokonaisuudesta.
Haitekstin voi lukea jännärinä, genrelle tyypillisen latteaa dialogia sisältävänä rakkaustarinana, todellisuuden rajat liuottavana kauhuromaanina, kirjallis-tekstuaalisena kokeiluna tai pohdiskeluna mielen, muistin, identiteetin ja kerronnan suhteista.
Se on myös ajassa tiukasti kiinni olevan, klassikkonsa lukeneen nuoren kirjailijan älyllinen pullistelunäyte, joka rakentuu tekstien ja tekstifragmenttien ympärille. Hall ei kuitenkaan sorru kikkailuun.
Hall kyllä nauttii viittauksilla leikittelystä.
Haiteksti ui kaikissa viileimmissä ja villeimmissä nykyfiktion virtauksissa ja lainailee kirjallisuudesta ja elokuvista niin, että bongailusta tulee oma juonteensa - esimerkiksi
Paul
Auster,
Jorge Luis
Borges,
Italo
Calvino uiskentelevat
Tappajahain vesissä. Mutta se on osa teoksen ydinvirtausta, kuvausta maailmasta Baabelin tornin tarinan hajaannuksen jälkeen.
Haitekstin yhteydessä ei viitsi edes nimeltä mainita sitä
Dan Brownin miljoonia myynyttä jännäriä, mutta sen herättämä sisäinen koodinmurtajamme varmasti nauttii
Haitekstin mysteerien nakertamisesta.
Hall on kutonut kirjallisen verkkonsa tietoisesti tukemaan hyvinkin erilaisia tulkintoja. Todennäköisesti suurimmalle osalle lukijoista riittää vain yksi.
Mutta
Haiteksti on väärällään juuri sellaista tavaraa, joka saa graduaan suunnittelevat kirjallisuustieteilijät hikoilemaan innosta.
Hall on kehittänyt käsitteelliselle haille oman luonnonhistoriansa. Ihastuttavan borgesilaisesti Sanderson löytää "Epätavallisten kalojen ensyklopediasta" paitsi luvun "Skotlannin järvien ja muiden koleiden seutujen kalat", myös luvun "Mielen, sanan ja sepitteen kalat".
Petojen genealogia perustuu
Richard Dawkinsin meemiteorialle. Eric tapaa Mycroft Wardin, kaiken yksipäistämiseen tähtäävän kauhistuksen. Sitä vastustaa vanhojen tekstien vuoren sisään rakennetussa labyrintissä asuva kirjastonpitäjä, joka vapauttaa maailmaan sanaviruksia. Microsoft Word, anybody?
Ja totta kai kirja jossa on luku "Orfeus ja QWERTY-koodi" on cool, samaan tapaan kuin
Viktor Pelevinin
Kauhukypärä, yksi monista kirjoista Sandersonin hyllyssä.
Koko tämän runsauden lähtökohta Hallille oli mielestä ja kielestä käytettyjen vesi-metaforien konkretisoiminen. Seuraavaksi hän kysyi, minkälaisia saalistajia sellaisessa vedessä liikkuisi.
Kautta koko teoksen metaforat ja käsitteet konkretisoituvat, tekstit muuttuvat eläviksi olennoiksi ja paikoiksi, ja todellisuus purkautuu tekstiksi.
Tämä ei ole kuitenkaan vain kirjallista leikkiä. Se koskettaa Ericin elämää, sillä näin hänen muistonsa rakentuvat. Muistotkin ovat vain tarinoita, ja koska ne ovat meidän mielemme värittämiä, tavallaan ne ovat vain metaforia sille todellisuudelle, jota yritämme muistella.
Haiteksti on kuvaus siitä kuinka me suojaamme itseämme todellisuudelta ja unohdukselta tarinoilla, tyhjänpäiväisilläkin. Se kertoo miten meidän muistomme ovat lopulta enää vain tarinoita, joita kerromme itsellemme yhä uudelleen, koska kaipaamme sitä todellisuutta jota ne joskus olivat.
Se kertoo siitä kuinka henkilökohtainen Baabelin tornimme sortuu, kuinka emme koskaan ole täysiä itsessämme, ilman toisia, ja kuinka emme kuitenkaan koskaan tavoita toisiamme täysin. Ja vain hukkuvan rakkauden väliaikaisuudella on väliä.
Entä Ericin ongelma vesilasin pohjalla?
Vastaus on kirjoittamisessa. Vain kirjoittamisen tapahtuma ylittää fyysisen ja käsitteellisen rajan.
Haitekstiin syntyy Paul Austerin
Lasikaupunkia - Hallin lempiromaania - muistuttava metafiktiivinen asetelma. Kirjan kirjoittamisen alkaminen on osa kirjan kertoman mysteerijuonen ratkaisua.
Haiteksti herättää hetkittäin huimaavan kokemuksen siitä, että on vain tämä liike merkityksen ja todellisuuden välillä. Hall onnistuu luomaan hetkiä, jolloin tuntuu että merkillisellä, selittämättömällä tavalla kaikki loksahtaa paikalleen, että kieli, kirjallisuus, merkitys ja elämä kohtaavat. Toki heti seuraavassa hetkessä ne ovat taas pirstaleina.
Mutta ei kirjailijalta voi oikein enempää vaatia.
Jussi Ahlroth
Haitekstin kirjallinen verkko on tietoisesti kudottu tukemaan hyvin erilaisia tulkintoja
Hall on lähes ärsyttävän taitava esikoiskirjailija
Steven Hall: Haiteksti (The Raw Shark Texts). Suom. Kaijamari Sivill. WSOY. 451 s. 35 e.
Vesi synnytti esikoisromaanin 4.8.2007
Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi
Julkaistu 8.2.2012