Halu sysää liikkeelle pohdinnan

Laurence Sterne opettaa tunnematkailun aakkoset.

1700-luvun eurooppalaista kirjallisuutta on suomennettu vähän viimeisen viidentoista vuoden aikana. Ilahduttavasti Savukeidas on nyt ottanut Klassikkomatkat-sarjaansa jopa kolme kirjailijaa tuolta vuosisadalta: Mary Wortley Montagun, Mary Wollstonecraftin ja Laurence Sternen. Ville-Juhani Sutisen kääntämä Sternen Sentimentaalinen matka (1768) on sarjan todellisia tapauksia.

Alkuperäinen nimi A Sentimental Journey through France and Italy lupasi matkaa halki Ranskan ja Italian, mutta tarinassa päästiin vain Lyoniin asti. Työ jäi kesken kirjailijan kuoltua keuhkotautiin.

Keskeneräisyydestään huolimatta Sentimentaalinen matka kuuluu 1700-luvun lopun merkittäviin teksteihin. Klassisen maun edustajat Samuel Johnsonista alkaen nyrpistivät sille nenäänsä, mutta se veti puoleensa sen verran ihailijoita, että voitiin puhua uudesta tyylisuunnasta kirjallisuudessa.

Sterne lähti kirjoittamaan teostaan suivaannuttuaan aikalaiskirjailija Tobias Smollettin matkakirjaan. Sentimentaalisessa matkassa Sternen alter ego pastori Yorick esittää, että Smollettin kirja oli "viheliäisten tunteiden kronikka", joka henki kirjoittajansa vastenmielisyyttä kaikkea itselleen vierasta kohtaan.

Sternen lääke tähän asenteeseen on sentimentaalisuus. Sillä hän tarkoittaa kuitenkin muuta kuin miksi se nykyään ymmärretään: se ei ole nyyhkyilyä tai nostalgista tunteilua.

Käsitteen juurena on sana sentiment, joka tarkoitti toki tunnetta ja tuntemusta mutta paljon muutakin, esimerkiksi halun liikkeelle sysäämää pohdintaa. Etymologisesti sana oli sukua lauseelle, sentenssille: sentimentillä viitattiin myös ilmaisuun joka osoitti lausujansa olevan herkkä, kykenevän kiteytyksiin ja koskettamaan niillä yleisöään. Sentimentin taitona sentimentaalisuus oli kirjailijoiden erikoisalaa.

Lääkkeessä on näin monta ainesosaa. Yorick kertoo etsivänsä "Luontoa ja niitä kiintymyksen tunteita, jotka siitä kumpuavat ja saavat meidät rakastamaan toisiamme ja maailmaa omat kykymme ylittäen".

Hän löytää aiheen näiden tunteiden pohdintaan oikeastaan mistä ja milloin vain: "jos olisin aavikolla, löytäisin sieltäkin tunteilleni vastakaikua".

Yorick keskittyy tilanteisiin, joita syntyy toisilleen tuntemattomien kohdatessa ohimennen. Toistuvana aiheena on se, miten ihmiset lukevat toistensa mielenliikkeitä ilman yhteistä kieltä, tapoja tai historiaa. Hetkessä luoduista käsityksistä rakentuu joukko tilannekomedioita ja -tragedioita pienoiskoossa. Tristram Shandyssä pilkattiin ajatusta kaikkitietävästä kertojasta, koska ihmiset eivät ole läpinäkyviä. Yorick puhuu vastaavasti vain siitä, mitä on itse kokenut ja ajatellut. Ajattelu ei ole hänelle sen paremmin sisäistä kuin monologiakaan. Se on nimenomaan tulkintojen ja reaktioiden sarja, joka syntyy haparoidessa vieraan kanssa.

Tältä kannalta Sterne on Jane Austenin edeltäjä. Austenin sankarittaret olisivat kuitenkin kavahtaneet pastoria, joka tuppautuu jatkuvasti nuorten naisten läheisyyteen päättelemään heidän sielunliikkeitään.

Maria-nimisen maalaistytön kanssa keskustellessaan Yorick liikuttuu tämän silmissä näkemästään surusta. Hän kertoo pyyhkineensä vuoroin Marian kyyneliä ja vuoroin omiaan ja "niin tehdessäni sisälläni myllersivät niin sanoin kuvaamattomat tunteet, että olen varma ettei niistä voisi kertoa millään sopivalla tavalla".

Alkutekstissä kritiikin kärki osoittaa aivan tiettyyn suuntaan. Nyt puhutaan tunteista, joita ei voi selittää materialismin opeilla, aineen ja liikkeen yhdistelmillä.

Sterneä on enimmäkseen nautinto lukea Sutisen suomennoksena. Kääntäjä olisi kuitenkin voinut olla valppaampi kohdissa, joissa Sterne puhuu periaatteistaan tunneilmaisussa.

Yhdessä näistä kohdista Yorick ylistää "tunteidemme ikuista lähdettä": "tunnen oman pienuuteni ylittävää yltäkylläistä iloa maailmasta ja haluan pitää siitä huolta, ja se kaikki kumpuaa sinusta, mahtava maailman aistikeskus! Sen aistimet väräjävät, jos vain hiuskin putoaa päästämme luomakuntasi etäisimmällä aavikolla".

Paino on tässä Yorickin oman herkkyyden sijaan "maailman mahtavassa aistikeskuksessa". Ilmaus on niin outo ja toisaalta tärkeä, että sen ulottuvuuksia olisi suonut selvitettävän viitteessä.

Sternen kirjoitus lähtee oivalluksesta, että elottomat ja elolliset olennot kytkeytyvät toisiinsa tuntuvalla tavalla ja mielekkäästi, vaikka olisivatkin kaukana toisistaan materiaalisin mittarein. Kuinka kummassa tämä on mahdollista?

Sternen kieleen ja tyyliin on mahdotonta olla kiinnittämättä huomiota. Hän viljelee jatkuvasti kaksi- ja monimielisyyksiä. Erityisesti häntä näyttää viehättävän uskonnollisen ja eroottisen kielen lankeaminen yhteen: sentimentit eivät ole sielunliikkeitä yksinomaan tai ennen muuta.

Puuttumatta käännöksen tyylillisiin ansioihin tarkemmin huomautan vain, että kaksimielisyydet ovat Sternellä enimmäkseen hienovaraisia, eikä hänen lauseissaan ole mitään karkeaa, arkista tai "äkkiväärää". Silti ne tuovat tyylittelyn avoimesti esille ja muistuttavat näin lukijaa kielen keinoista tunteiden tuottamisessa.

Sterne uskoi, että hänen sentimentaalisuutensa toisi jotain uutta kirjallisuuteen. Sentimentaalinen matka on nähdäkseni moderni etenkin siinä, miten se nostaa kielelliset kytkennät sielullisten ja ruumiillisten rinnalle. Marcel Proustin tapaan Sterne oli vakuuttunut siitä, että mielenliikkeitä ei tavoiteta noin vain: on luotava.

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja vapaa tutkija.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi