Haukkuvan koiran kaipuu

Jani Niemisen esikoisrunoissa eletään lapsuus pois lakeuksilla

J ani Niemisen (s. 1973) esikoiskokoelma Kylässä on takakantensa mukaan "uroelma". Se tarkoittaa ehkä urosrunoelmaa, sillä miesten elämän maisema on kuuden runosarjan maskuliininen sidos.

Kokonaisuus on väkivahvasti paikan ja tilanteiden runoutta: ollaan Etelä-Pohjanmaalla Alavuden raitilla ja eletään kasvuvuosien tunnelmia pojan ja nuoren miehen siivilöiminä.

"Miltä tuntuu?" on säkeiden toistuva kysymys, ja siihen Niemisen ilmaisu pystyy kyllä vastaamaan. Hän suorastaan puristaa runokielensä muotoon ja sisältöön eteläpohjalaisen koreilemattomuuden: kokoelman sarjat välittävät paikan henkeä tavalla, jonka jokainen tasaisella maalla kyläillyt tunnistaa.

Runopuheeseen leikattu vähäeleisyys ei ole vain miehinen asenne, kokoelman naishahmot isoäitiä myöten kertaavat samaa pohjalaista funktionaalisuutta. Testamenttiinsa tämä matriarkka on kirjannut vain asialliset asiat:

"Ottakaa iltaisin kanit sisälle tarhaan, vaihtakaa voittanut / Ässä-arpa uuteen ja hautajaisista: / viekää nevalle, kyllä ketut hoitaa."

Luotisuora mentaliteetti yltää mainiosti huumoriin.

Runojen keskus - poika ja nuori mies - saapuu lakeuksille vanhempiensa mukana muuttokuormassa. Hän on sensitiivinen lapsi, jonka mieli takertuu helposti tapahtumien virtaan.

Eräänlaisen ihmeen kautta poika löytää siipirikon linnun, mutta ei tavoita eläinlääkäriä avuksi. Hän viekin kyyhkyn poliisille, joka "vetää hanskat käteen ja vääntää linnulta niskat / sanoo: ei tässä mitään ihmettä".

Poika elää maagisen oloisessa luontosuhteessa, ja siihen kerrostuvat hänen mielessään myös ihmiset. Isoisä on Uroskarhu, joka kuoltuaan kannetaan ulos tuvasta kuin "vanhaksi käynyt joulukuusi". "Kuuntelen puun vihreän virren veisuuta", kaipaa poika kalakaveriaan.

Kasvuvuodet tuovat eteen myös naisen, joka on samaa aistimusten maailmaa, sen "sykkivää märkää hevosenturpaa".

Nuoren miehen elämä tuntuu loputtomalta ekakerralta: "Ei lähde poikuus, vaikka naisi kuinka."

Mieltä pusertava ahdistus ei nouse vain maisemasta: vanhempien välien rikkonaisuus särkee pojan turvaverkkoja. Runot leikkaavat nopein kuvin ohimenevien tilanteiden kasaamaa kärsimystä. Poika kiroaa isänsä, jonka kuva kumminkin säilyy mielen pohjalla miehenä, "joka opetti minut ajamaan polkupyörää".

Viimeisessä sarjassa Tango tanssittaa kirvestä näyttää jo siltä, ettei nuori mies pääse ainakaan henkisesti irti maisemasta, "missä paljaalla silmällä / ei erota taivasta maasta / missä tuvan ikkunasta näkee / kuinka naapuri ottaa saunan jälkeen / salakätköstä tyttärensä äpärän taittovialle ja änkytykselle."

Jani Niemisen runot yhdistelevät tylyä maailmaa ja luontoa sieluttavaa havaintoa tavalla, joka on perisuomalainen, muttei mitenkään muinainen. Hän uskaltaa keskittää ilmaisunsa riisuttuun rekisteriin. Hiukan kehittelemättömänä ja kapea-alaisenakin sen särmä puree.

Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto vuoden parhaalle suomenkieliselle esikoisteokselle jaetaan 18. marraskuuta. Korkeintaan kaksitoista ehdokasta nimetään lokakuun lopussa.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi