Herkkä ja raaka tarina siirtomaa-Mosambikista

Henning Mankell kirjoitti koskettavan romaanin ruotsalaisesta bordellinpitäjästä Afrikassa.

Voiko rasismista kirjoittaa vetävästi? Henning Mankell voi.

Hänen uusin romaaninsa Likainen enkeli vangitsee lukijansa ensimmäisestä lauseesta viimeiseen. Ellei tietäisi lukevansa dekkareillaan miljoonia ansainneen kypsän kirjailijan romaania, uutuus voisi olla nuoren kunnianhimoisen prosaistin läpimurtoteos.

Mankell on aina ollut poliittisesti aktiivi - niin kirjoissaan kuin elämässään. Vasemmistoradikalismi on neljässä vuosikymmenessä hioutunut humanismiksi, jota ei ole koskaan liikaa tarjolla. Likainen enkeli on herkkä tarina, rotusorrosta ja väkivallasta huolimatta. Mankellilla on harvinainen taito vaihtaa genrestä toiseen tuosta vain. En ole ollut erityisen innostunut Wallander-dekkareista, Mankellin muista romaaneista sitäkin enemmän.

Uutuus perustuu löyhästi tositapahtumiin. Mankell korostaa jälkipuheessa kuinka hänen kirjojensa kuvitteellinen aines rakentuu aina tosipohjaisista tapahtumista.

Faktaa on Portugalin entisen siirtomaan Mosambikin pääkaupungin Maputon (entinen Lourenço Marques) arkistoista löytynyt tieto ruotsalaisnaisesta, joka 1900-luvun alussa omisti kaupungin suurimman bordellin. Nainen pääsi siirtomaa-aikaisiin asiakirjoihin, koska oli merkittävä veronmaksaja.

Keskushahmo Hanna Renström on nelilapsisen metsätyömiehen esikoistytär Härjedalenin saloilta. "Likainen enkeli. Se sinä olet", olivat isän viimeiset sanat esikoiselleen ennen kuolemaansa. Hannan lapsuus oli jatkuvaa köyhyyttä ja kylmyyttä.

Leipää ei riittänyt kaikille, joten Hannan oli lähdettävä 17-vuotiaana kaupunkiin sukulaisten huomaan. Heitä ei enää ollut, mutta Hannaa onnisti ja hän sai piian paikan varakkaan liikemies Forsmanin talosta. Omin päin lukemaan ja kirjoittamaan opetellut Hanna oli luonteeltaan utelias ja äitinsä tavoin peräänantamaton.

Forsmanin ehdotuksesta Hanna otti pestin Australiaan purjehtivan höyrylaivan kokkina, miehistön ainoana naisena. Kiltti ja kokematon Hanna rakastui aluksen perämieheen Lars Lundmarkiin, joka kuoli pian kuumetautiin. Hanna Lundmark oli leski, yksin ja kauhuissaan surusta. Lovisa-laivan ankkuroituessa Lourenço Marquesin satamaan, Hanna karkasi laivalta.

Kokenut kirjailijakettu Mankell koukuttaa lukijaa niin intensiivisesti, että Hanna Renströmin muuttuessa Hanna Lundmarkista ilotalonemäntä Hanna Vaziksi ja myöhemmin Ana Brancaksi, tarina menee täydestä. Romaanin jännittävyys on osa rasismin arkirealismia. Ennen ja nyt.

Hanna kohtaa päivittäin rotusorron raakuuden ja yrittää taistella sitä vastaan - läpi elämänsä. "Hän eli surullisella mantereella, jolla eivät nauraneet kuin valkoiset, ja hekin usein liian äänekkäästi." Hannan ainoa todellinen ystävä on kesy simpanssi. Symboliikka toimii.

Afrikkansa tunteva kirjailija kuvaa osuvasti kulttuurien yhteentörmäystä. Rotuennakkoluulot vaivaavat valkoisten sortajien lisäksi myös mustia.

Eniten yllätyin Mankellin intuitiivisesta tavasta kuvata Hannan päänsisäistä elämää. Uutta ja mestarillista Mankellia!

Kotimaa A5

Suomi on rasistinen maa,

sanovat suomalaiset itse.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi