Herranjestas mikä näky

Leo Lehtonen löysi 1950-luvulla erämaajärveltä unelmiensa saaren
Nyt salojärvienkin rannat ovat mökittyneet ja arat linnut väistyneet

Selvä pyy, sanoi Leo Lehtonen, kun rantasipin näki.

Hän souteli 1950-luvulla verkkaisesti tyynellä Kuikkajärvellä saarten ja salmien sokkeloissa, vilkaisi sivulleen ja tyrmistyi: "Herranjestas mikä näky!"

Siinä oli unelmien saari: neljä hiekkarantaa, pitkä koivikkoniemi, pallerojäkälän kattamia silokallioita, valoisaa kangasmetsää, notkelmassa rehevä lehtolaikku. Rantasipin, metsäkirvisen, selkälokin ja tukkakoskelon lisäksi saaressa pesi myös kuikka.

Paikan tenhovoima lumosi Lehtosen ja hän tajusi, että käsillä oli elämän käännekohta, saari oli saatava omaksi. Mutta millä rahalla? "Huonotuloisen virkamiehen oli turha elätellä edes toivoa maakaupoista."

Saiko nuori biologian lehtori paratiisisaarensa, se on kiintoisa kysymys, vaikka ei hän tullutkaan saaria ostelemaan vaan kartoittamaan Kuikkajärven ekosysteemiä avovesikauden ajan.

Onko Kuikkajärvi ylipäänsä oikea nimi ja missä järvi sijaitsee, sitä Lehtonen ei paljasta, mutta asukkaiden murre viittaa Savon suuntaan. Heitä ihmetyttää, miksi telttamies Lehtonen töllistelee lintuja ihan tosissaan ja "vakavana ku lasinpuhaltajan hevonen".

Tilt talt tilt talt,

hykly hykly, kukuik kukuik, tikkot tikkot, klokkoro klokkoro, kui kui kui, pä hä hä hä hää. Mitä tämä on?

Se on puheen sorinaa keväisellä Kuikkajärvellä. Näkemyksiään esittävät oluentiputtaja tiltaltti, hykly eli valkoviklo, kuikka, taivaanvuohi maassa, jänkäkurppa, käenpiika, taivaanvuohi ilmassa.

Tämän äänimaiseman takia Lehtonen jätti taakseen helsinkiläisen kerrostalon paukkeen, naapureiden riidat, kakaroiden parkunan ja kännikalojen öykkäröinnit seinän takana.

Voihan viinatsalo, hän manasi, lastasi pyöränsä ja lähti polkemaan, päämääränä luonnon holvistot ja "saloseutujen ikuisuutta huokuvat pyhätöt".

Ylevien luontofraasien lomassa raikuvat onneksi Lehtosen kirpeät manaukset pitkin matkaa: Voi piessan pukinsarvi! Miljoona perkelettä! Voi pukin tulukset!

Niitä saa kuulla myös Kuikkajärven nuottaporukka, tuo murjottajakaarti, joka töksäytti kysyjälle rantakalan valmistusohjeen: Vesi keitetään ja muikut viskataan sekaan.

Paskan marjat! Lehtonen kimmastui, kun yksi miekkosista väitti kuikkaa rosvolinnuksi, joka verkkoon jäätyään oksentaa jopa kahdeksan kiloa kalaa.

Eihän kolmikiloinen kuikka voi syödä sellaista määrää, sen päiväannos jää alle puolen kilon, Lehtonen oikoi.

Kuitenkin kuikasta maksettiin tapporahaa ennen, niin kohtuutonta on kalamiesten kateus.

Varmimmin Lehtosen

saa manailemaan, jos puolustaa metsästystä. Urheilumetsästys on hänen mielestään viihdetappamista - eihän Euroopan lihavimman kansan tarvitsisi ampua enää lintuja, joita muutenkin tapetaan pitkin muuttoreittiä mennen tullen, ja pesimäseutuja tuhotaan.

Lehtonen julkaisi 1982 kirjan Suomalainen metsästysgangsterismi, jossa hän toteaa, että "moderni metsästys on pelkistettyä ja raakaa tappamista". Tänäänkin hän väittää, ettei metsästäjistä saa eläinten ystäviä tekemälläkään. Vain hullu tappaa ystäviään.

Kuikkajärven rantojakin Lehtonen kierteli veneellä sorsastuksen alettua ja pyöritti jänisräikkää, jotta linnut pakenisivat alueelta. Onneksi häntä ei ammuttu "vahingossa" sorsana.

Itse hän ampuu kamerallaan sarjoja, kun kanahaukan ajama metso sukeltaa järveen ja lähtee uimaan. Tai kun teerikukko pörhistelee soidintaan vesipaadella selkälokin edessä. Tukkasotkan 60 poikasta seisoo järvikivellä kuin virtahevon selässä, kuikkaparvi räjähtää ja myrsky huuhtoo kalalokin pesineen järveen.

Myöhemmin mäntyjen siitepöly ympäröi tyynet rannat kultaisella reunuksella.

Mies viettää onnen aikoja uskomattoman kauniissa järviluonnossa, jossa on vain tärkeitä sanoja. Jokainen niistä merkitsee jotain hienoa olentoa - kasvia, hyönteistä, kalaa.

Jääkauden jäljiltä

Suomessa oli vielä 1900-luvun puoliväliin asti tuhansittain koskemattomia erämaajärviä. Nyt lähes kaikki ovat Lehtosen mukaan hävinneet maan eteläosista, Kuikkajärvi niiden mukana.

Eivät ne sentään ole kadonneet mihinkään, rannoille on vain rakennettu paljon lomamökkejä. Moottorisahat soivat, skootterit ulvovat maalla ja vesillä, ahneen uistelijan vene muistuttaa piikkisikaa, jonka selässä sojottaa joka suuntaan vapoja.

Järvenselät näyttävät Lehtosen mielestä nykytaiteen teoksilta, kun pyydykset merkitään styroksilla ja isoilla muovikannuilla. Sukeltajalintuja ne eivät varoita.

Tiet, parkkipaikat, venevajat ja televisiot saapuivat rannoille, joilla ennen asui vain maapallon vanhimpiin lintuihin kuuluva kuikka, vilpoisten vetten velho. Voihan sappermentti!

Eläinten edut pyyhkäistiin pois, ja "ihminen kahmi kaiken edun itselleen". Linnut ovat joutuneet väistymään, vaikka pääosa lomailijoista suhtautuukin niihin myönteisesti. Heillä ei vain ole aavistustakaan aiheuttamastaan häiriöstä.

Se kannattaa siis kertoa heille, ja Leo Lehtonen tekee sen havainnollisesti.

Johan Lahdenperä

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi