Hetki finlandistina ei paljon hetkauta

Ensimmäisen Finlandia-palkinnon tammikuussa 1985 voittaneessa Erno Paasilinnan esseekokoelmassa Yksinäisyys ja uhma jaetaan suomalaiset kirjailijat ryhmiin: yhteistoimintamiehiin, veijareihin, haastajiin ja vaikenijoihin.

Ryhmät löytyvät myös vastauksista, joita kaunokirjallisuuden finlandistit antoivat HS-kulttuuritoimituksen kysymyksiin palkinnosta ja sen merkityksestä.

"Vaikenijat ovat esteettejä, kirjailijoita omassa yksityismaailmassaan", Paasilinna (1935–2000) kirjoitti. Siitä kielii myös kymmenen kirjailijan vastaus kysymykseen, miten Finlandia muutti elämää:

"Ei juuri mitenkään."

Näin arvelevat Jörn Donner, Sirkka Turkka, Leena Krohn, Bo Carpelan, Hannu Mäkelä, Antti Tuuri, Pentti Holappa, Hannu Raittila, Kari Hotakainen ja Kjell Westö.

Gösta Ågrenia ja Olli Jalosta mediasirkus vähän häiritsi, sitten heidänkin elämänsä "palasi entisiin uomiinsa".

Hotakaisen mukaan ainoa muutos entiseen oli se, että Pakilan Teboilin omistaja sanoi: "Tästä lähtien sinulla on euron kahvi."

Naisvoittajista useampi tunnustaa elämän muuttuneen.

Helena Sinervo kertoo asunto-olojen kohentuneen, ja Pirkko Saisio ja Johanna Sinisalo kiittävät kirjamyynnin ja lukijamäärän kasvaneen.

Irja Raneen, Kristina Carlsonin ja myös Markku Envallin palkinto vei elämänmuutokseen, uuteen työhön ja asemaan kirjailijana.

Samaa sanoo viime voittaja Hannu Väisänen: "Verotustietoihin ilmestyi uusi ammatti: kuvataiteilija ja kirjailija".

Hänen mukaansa ammattien arvostuksessa kirjailija on Suomessa kuvataiteilijaa ylempänä. "Ponnahdin siis ylöspäin aivan kuin kenkiin olisi asennettu jonkinlaiset resorit."

Vaikenijoita tai veijareita, palkinnon hyötyä kirjailijat eivät juuri kiistä.

Kahdeksastatoista vastaajasta (Hotakainen vastasi vain yhteen kysymykseen) 12 oli saanut palkinnosta enemmän hyötyä kuin haittaa. Loppujen kuuden mielestä hyvät ja huonot puolet menivät suunnilleen tasan.

Hyötyinä mainittiin raha, myynti ja uudet lukijat. Haittoja olivat "julkisuus- ja esiintymismylläkkä", matkustelu ja kiire.

"Kuukauden päästä kaipasin rauhaa", Gösta Ågren tunnustaa. Johanna Sinisalo kutsuu vuottaan "Sirkus Finlandiaksi".

Kirjalliseen työskentelyyn palkinto ei tunnu vaikuttaneen: kahdentoista vastaajan mukaan työ sujui seuraavaa teosta tehdessä kuin ennenkin.

Hannu Väisänen sanoo tosin halunneensa Finlandian jälkeen "vain maalata", ja Olli Jalonen arvelee seuraavan kirjan viivästyneen vuodella.

Toisaalta Markku Envall, Pentti Holappa, Pirkko Saisio ja Johanna Sinisalo sanovat palkinnon rohkaisseen ja nopeuttaneen uusia kirjoitustöitä.

"Omaelämäkerrallisten teosten jälkeen se vaikutti positiivisena potkuna lähteä ihan toiseen suuntaan", Saisio sanoo.

Asemansa muuttumista lukijoiden tai kollegoiden silmissä toiset eivät haluaisi millään kommentoida.

Lukijamäärien arvellaan kyllä nousseen, ja lukijoiden kohtaamista arvostetaan kovasti.

Palaute "on huikea voimavara", Kjell Westö kiittää, ja Hannu Väisänen sanoo iloinneensa missivuotensa "jokaisesta rutistuksesta".

Aggressiivisuuttakin on koettu, ja se tuntuu kasvaneen. "Kahviloissa häirittiin", Irja Rane muistaa 1990-luvun puoliväliä.

"Kukaan kirjallisissa piireissä ei sanonut voitostani pahaa sanaa", Sirkka Turkka todistaa vuodesta 1987, mutta Bo Carpelan arvelee vinoilun lisääntyneen viimeistään toisen palkinnon myötä 2005. Myös Kristina Carlson puhuu "kirjailijoiden paheksunnasta".

Pirkko Saisio pohtii sen olevan nyt yleisempääkin. "Tänä vuonna on tuntunut siltä, että on meidän Finlandia-ehdokkaiden syytä, ettei Jari Tervo ole mukana listalla."

Palkintorahojen käytössä kirjailijat tuntuvat jopa yhteistoimintamiehiltä. Niin arkisuomalaista ja diivailematonta käyttöä sadalletuhannelle markalle ja myöhemmin 26 000 tai 30 000 eurolle on löydetty.

Vain Pirkko Saisio sai aikaan spektaakkelin lahjoittamalla 2003 palkintorahat saman tien Seta ry:lle. Gösta Ågrenkin kertoo käyttäneensä rahat hyväntekeväisyyteen, mutta kaikessa hiljaisuudessa.

Muut maksoivat laskuja ja velkoja, ostivat asunnon tai "turvallisia" osakkeita, pölynimurin, television ja tietokoneen. Sirkka Turkka kävi sentään Islannissa ja Olli Jalonen Tyynellä valtamerellä.

Kristina Carlson olisi teettänyt yläleukaan implantit, mutta "luuta ei ollut tarpeeksi". Hannu Väisänen rakennutti Ranskan-kotiinsa lasiverannan, jota ystävät kutsuvat nimellä Petit Trianon à la Finlandaise.

Haastajia (Erno Paasilinnan määritelmän mukaan) kirjailijoista tulee, kun aletaan puhua Finlandian tarpeellisuudesta kirjallisuuden kannalta.

Gösta Ågren, Hannu Mäkelä ja Antti Tuuri pitävät sitä kirjallisesti turhana, ja kahdeksan muutakin vähintään kyseenalaistaa sen arvon.

"Etua on kirjallisuuden saama huomio, haittaa sen keskittyminen harvoihin", Markku Envall kiteyttää. Etenkin kilpailuttaminen koetaan suorastaan haitallisena.

Hannu Raittilasta koko asian miettiminen on turhaa: "Palkinto on realiteetti, kuten Paasikivi sanoi Neuvostoliitosta."

Kjell Westö ja Hannu Väisänen uskovat, että ilman Finlandiaa tilalla olisi jotain vastaavaa. "Aikamme on sellainen ja on ollut jo pitkään", Westö huokaa.

Leena Krohn ja Irja Rane puolestaan pitävät palkintoja tarpeellisina, ja Pentti Holappakin näkee Finlandian tukena kirjallisuudelle.

"Kirjailijat tarvitsevat kiitosta ammattitaidostaan", Rane perustelee. "Palkintoja tarvitsee myös yleisö, kun taidekritiikin määrä on vähentynyt. Kritiikin tapaan palkinnotkin ovat opastusta yleisölle."

Siitä, miten Finlandiaa pitäisi muuttaa, ollaan erimielisiä.

Ågren, Jalonen, Carpelan, Rane, Holappa, Carlson, Raittila ja Sinervo haluaisivat romaanien lisäksi muutkin kirjallisuudenlajit mukaan, vaikka sitten eri vuosina. Krohn ja Väisänen taas ehdottavat lyriikalle omaa Finlandiaa.

Nykyinen diktaattorikäytäntö sopii useimmille (ja Donner antaisi hänelle vallan valita myös ehdokkaiden ulkopuolelta), mutta Hannu Mäkelä, Pirkko Saisio ja Kjell Westö toivovat palkitsijaksi raatia.

"Toisaalta diktaattorimallissa on jotain rujonkaunista", Westö pohtii. "Jokainen tietää, että valitsijalla on linjansa ja mieltymyksensä."

Koska ehdokasasetelma tekee palkinnosta kilpailun, Hannu Mäkelä ja Pirkko Saisio ehdottavat, että Finlandia jaettaisiin ilman sitä. Antti Tuuri antaisi palkinnon usealle samalla kertaa, ja moni korottaisi myös palkintosummaa.

Lisää aiheesta:

Muualla HS.fi:ssä:

Muualla verkossa:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi