Huikea kertoja sukkuloi lajityypistä toiseen

David Mitchellin kaksi romaania rönsyilevät ja palkitsevat

Kun David Mitchellin (s. 1969) kolmas romaani Pilvikartasto ilmestyi Isossa-Britanniassa viitisen vuotta sitten, kriitikot heittäytyivät polvilleen ja nimesivät tekijän jopa neroksi, joka vie romaanin uusille ja odottamattomille alueille. Teos oli odotetusti Man Booker -palkinnon finalisti.

Mutta oli niitäkin, jotka sanoivat, että teos on lukukelvoton.

Kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt Black Swan Green on tavanomaisempi niin strategialtaan kuin tarinaltaan. Jason Taylor on 13-vuotias poika pikkukaupungissa Worcestershiressa, ja romaani seuraa hänen elämäänsä runsaan vuoden ajan Margaret Thatcherin Englannissa.

Sävy on intiimimpi ja tapahtumat kumpuavat arjesta. Seuraaja kuitenkin todistaa uudemman kerran Mitchellin suurenmoisesta lahjasta: antaa lukijoille moniulotteisia ja kiinnostavia henkilöhahmoja. Lukijat ja kriitikot olivat jälleen innoissaan, ja palkintoja sateli.

Pilvikartasto tarjoaa kuusi erillistä mutta yhteen nivoutuvaa tarinan haaraa, läkähdyttävän määrän tapahtumapaikkoja, teemoja, henkilöitä ja konflikteja, ja sen poukkoileva aikajana kattaa useita vuosisatoja. Mitchell on ilmiömäinen kertoja ja sukkuloi taiturimaisesta lajityypistä toiseen.

Ensimmäisenä esitellään Uuden-Seelannin tienoilla 1800-luvun puolivälissä matkaava purjealus ja päiväkirjan pätkä, jonka on kirjoittanut amerikkalainen notaari Adam Ewing. Siinä hän tekee selkoa muun muassa siirtomaa-ajan ilmiöistä ja maorien nöyryyttämästä moriori-heimosta.

Tämä moraalinen ja älyllinen asetelma vallankäytöstä ja alistamisesta on yksi läpi kirjan kantavista teemoista.

Päiväkirja katkeaa kesken lauseen.

Seuraavaksi astutaan 1930-luvun Eurooppaan, jossa Cambridgesta erotettu ja kovin itsevarma säveltäjänalku Robert Frobisher matkustaa Belgiaan tarjoutuakseen esikuvansa, maailmankuulun mutta jo sairaan säveltäjän avustajaksi.

Sieltä Frobisher löytää myös vioittuneen kirjan, jonka nimi on - Adam Ewingin matkapäiväkirja Tyyneltämereltä. Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Seuraava aikahyppäys on monta vuosikymmentä eteenpäin Kaliforniaan, missä nuori tutkiva journalisti Luisa Rey penkoo ison korporaation atomivoimalahanketta.

Sitten seurataan kuusikymppistä kustannustoimittaja Tim Cavendishia, joka joutuu tahtomattaan asukiksi vinksahtaneeseen vanhainkotiin; sitten tulevaisuuden dystopiaa, jossa kuulustelussa käytetyn kysymys-vastaus-sarjan kautta kuullaan "tarjoojaa", klooni Somni-452:a siitä, kuinka hän halusi tulla ihmiseksi.

Kuudennessa tarinassa äänessä on vuohipaimen Zachry, ja silloin ollaan jo maailmanjärjestyksen romahtamista seuranneessa kaaoksessa ja anarkiassa.

Mitchellin tekniikkaa on verrattu venäläisiin maatuskanukkeihin: Zachryn tarinaa lukuun ottamatta kaikki jatkuvat romaanin toisella puoliskolla, ja kertomusten loppulangat sidotaan yhteen.

Mitchellin taitavuus ja kielen rekisterien hallinta tekevät suomentamisesta vaikeaa, mikä näkyy nimenomaan kuudennessa kertomuksessa. Suomentaja Vesa Suominen on kasannut maailmanlopun uusiokieleen niin paljon tyylikeinoja oikeinkirjoitusta myöten, että lukeminen muuttuu työlääksi:

"Mauna Kea oli tehny kirotun parhaas meiän tappamiseks, muttme oltiin yhdessä selvitty siitä elossa. Mä tajusin ett hänoli kaukanakaukana omasta perheestäja suvusta jamun sydäntä särki hänen apeudenorpoutensa varten."

Heti perään on lisättävä, että suomentaja on muualla tehnyt paljon hyviä valintoja ja hallinnut kokonaisuuden.

Samoin Black Swan Green suomentaja Tarja Lipponen, vaikka runsas kursiivien käyttö ärsyttää paikoin.

Kirjailija siis sukkuloi historiallisen pastissin, aikalaissatiirin, poliittisen trillerin à la Erin Brockovich ja scifin välillä. Hän iskee silmää yhtä lailla Daniel Defoen, Aldous Huxleyn, John Grishamin, H.C. Andersenin ja vaikkapa Italo Calvinon suuntaan.

Välillä teos paistattelee omassa erinomaisuudessaan, ja sitten taas Mitchell lyö ällikällä kertojalahjoillaan, sanomansa ja moraalinsa painavuudella - sekä kaiken alla lepäävällä uskolla tarinan ja uskomisen voimiin.

Uuvuttavaa? Kyllä.

Palkitsevaa? Ehdottomasti!

Uusimman romaanin Black Swan Greenin luvut toimivat lähes itsenäisinä kertomuksina, mikä tuntuu motivoidulta ja tekee rakenteesta joustavan. Tapahtuuhan 13-vuotiaan elämässä jo yhdessä kuukaudessa mullistavia asioita.

Jasonilla on kolme suurta ongelmaa: häntä kiusataan koulussa, keskiluokkaisen kodin vanhemmat ajautuvat usein sanaharkkaan - avioero häämöttää - ja hän änkyttää.

Toisaalta läheinen metsikkö ja niityt, salaperäinen mummeli mökissään ja kyläyhteisön torjuma mustalaisleiri suovat Jasonille ja hänen (muutamalle) kaverilleen salamyhkäistä mietittävää. Samalla Mitchell pääsee käyttämään lapsen fantasia- ja reaalimaailman rinnakkaisia kuvastoja ihastuttavalla tavalla, kun vaikka kuolevan - vai nukkuvan? - mummelin "ammottavasta suusta sinkoaa lumimyrsky."

Myös brittikulttuurista kiinnostuneet saavat oman annoksensa, indeed, sillä tarkasti nimetyt tv-ohjelmat, biisit, keksit ja savukkeet luovat herkullista ajankuvaa.

Kuvaukset änkytyksestä ovat erityisen mieleenpainuvia: kuvitteellinen Pyöveli puristaa Jasonia kurkusta ja estää lausumasta sanoja, erityisesti y:llä ja s:llä alkavia. Hänen pitää koulussa jatkuvasti ennakoida ja vältellä, keksiä synonyymejä tai vain olla vastaamatta.

Jasonille "sujuvasti puhuminen tarkoittaa määräysvaltaa", ja hän kadehtii isosiskoaan Juliaa, joka "saa sanoilla muut ihmiset tekemään mitä haluaa. Pelkillä sanoilla". Omissa oloissaan Jason ei änkytä.

Mitchellin tapa käyttää samoja henkilöitä eri kirjoissa heittää Black Swan Greenin sivuille belgialaisen aristokraatin Eva van Outryve de Grommelynckin, joka Pilvikartastossa oli teini-ikäinen. Eva esittelee Jasonille musiikkia ja runousopin käsitteitä ja kannustaa totuuden etsintään.

Tapaamiset rouvan kanssa ovat mainioita, ja juttutuokiot sivuavat myös Pilvikartaston teemaa elämän, taiteen ja plagioinnin suhteesta.

Jason on monella tapaa sympaattinen nuorimies hämmentyneenä koulun tappeluiden, piinaavan kiusaamisen ja arvoituksellisen tyttöjen ("Kuka tyttö lähtisi ulos änkyttäjän kanssa?") keskellä. Mistään ei saa varmuutta, koska maailma ei lakkaa purkamasta sitä minkä on rakentanut. Mutta paljon hyvääkin Jasonille tapahtuu.

Sitten yhtenä päivänä tapahtuu sellainenkin ihme että Black Swan Greenin lammelle, jossa nimestään huolimatta ei ole koskaan nähty joutsenta, laskeutuu - ihka elävä joutsen. "Jos joutsenia ei olisi, myytit keksisivät ne."

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi