Huippumuusikko yksinpuhelee

Ralf Gothónilta jo toinen esseekokoelma

Ralf Gothónin Pyöriikö kuu on jo hänen toinen kirjansa. Luova hetki herätti niin paljon lukijoiden kysymyksiä, että jatko-osa syntyi ilmeisesti helposti. Kahdessatoista "yksinpuhelussaan" hän yrittää selventää Luovan hetken ajatusrakennelmia.

Gothóni on monesta asiasta kiinnostunut pianisti, kapellimestari ja säveltäjä. Hän kirjoittaa filosofiasta, fysiikasta ja lääketieteestä ilman koulutuspohjaa, ja paikoin sen huomaa.

Mutta näin hänen on pakko tehdä, sillä hän etsii maailmasta "synkronisaatiota" eli asioiden yhteyttä ja sukulaisuutta näennäisestä etäisyydestä huolimatta. Tähän vain yhden alan asiantuntijan on vaikea päästä.

Totuuden ja salattujen

yhteyksien etsintä herättää kunnioitusta, osin silloinkin, kun Gothóni ihastelee henkiparantajia ja pohtii "uskontojen jumalia ihmisen kehitykseen vaikuttaneina avaruusmatkailijoina".

"Miksi tästä ei puhuta", Gothóni kysyy. On puhuttu. Däniken teki hyvät rahat ufot ja uskonnot yhdistäneillä kirjoillaan jo vuosikymmeniä sitten.

Kun Gothóni suuntaa syvimpiä arvoja etsivän asenteensa parhaiten tuntemaansa musiikkiin, tulokset vakuuttavat. Hän analysoi ansiokkaasti vanhaa klassista musiikkia, sen esittämisen ympärillä pyörivää muusikkoyhteisöä ja rakenteita.

Kaupallisuuden ja tähtikultin vastustus, musiikinopetuksen pohdinnat ja kamarimusiikin ylistys ovat tuttuja jo Luovasta hetkestä . Nautittavaa tekstiä syntyy, kun Gothóni kuvaa "muusikon benji-hyppyä" ja tekee epilogissaan kolme skenaariota maailman ja taidemusiikin kehityslinjoista.

En tosin usko, että yhteiskunnan ja talouselämän valtaapitävät pystyvät ihan niin kattaviin salaliittoihin kuin Gothóni tuntuu retoriikassaan uskovan.

Joskus Gothóni

ihmetyttääkin. Esimerkiksi kirjoittaessaan kirjoittamisesta itsestään.

"Kirjoittaminen on jo tiedostetun esilletuomista", Gothóni väittää. "Tuo talo on musta on lause, jonka kaikki suomen kielen hallitsevat ymmärtävät. - - Kirja on jatkumo 'tuo talo on musta' -lauseen kaltaisia, toisiinsa liittyviä viestin sisältäviä kokonaisuuksia", hän jatkaa.

Voi Saussure, Barthés, Kristeva ja kumppanit, näin yksinkertaista se olikin!

Paitsi, ettei Gothónikaan kirjoittamisesta varmaan noin ajattele. Varmasti hänkin huomaa, että on vaikea kirjoittaa juuri siten kuin ajattelee. Kieli itse pakottaa ajatuksen uomiinsa, ja kielen rakenteet ohjaavat tekstin tuottamista ja vastaanottoa tavalla, jota en kutsuisi aivan yksiselitteiseksi.

Onneksi Gothóni jatkaa analyysillä siitä, miten tekstin lausuja tai musiikin soittaja voi värittää ja erilaisilla painotuksilla tehdä ymmärrettävämmiksi kirjallisia ja musiikillisia "lauseita".

Gothónin konservatiivisuus

musiikkiasioissa ihmetyttää paikoin.

Heavy rock edustaa hänelle "tunne-elämän kehittymättömintä ja raainta kerrostumaa" ja "sähköistä melua", jonka kannattajat "pitävät laatuna aggressiivisen raivoisaa menoa ja melskettä sisäelinten irtoamiseen saakka".

Onkohan Gothóni kuunnellut genren klassikot, kuten Creamin ja Jimi Hendrixin parhaat, Led Zeppelinin ensimmäiset levyt, Deep Purplen toisen kokoonpanon tuotokset - mm. konserton yhtyeelle ja sinfoniaorkesterille - tai edes Metallican levytyksen San Franciscon sinfonikkojen kanssa? Monilla heavy rockin soittajilla on klassinen koulutustausta, eikä soiton vivahteikkuus ole aivan vähäistä.

Pelkään, että Gothónin analyysi jää hänen halveksimansa Seppo Rädyn "Hyi hitto" -ooppera-analyysin tasolle. Kumpikin puhuu asiasta, jotka ovat toivottomasti oman vastaanottokyvyn ulkopuolella.

Gothóni on

konservatiivi myös ns. klassisen musiikin sisällä. Hänen mukaansa 1950-luvulta lähtien "monet säveltäjät ovat unohtaneet inhimilliset perusmerkitykset".

Kovaa kohtelua saavat 12-säveltekniikalla tehdyt teokset ja darmstadtilaisuus. Gothónin mielestä on hullunkurista, että myös uudessa, sävellajit ja tonaaliset keskukset hylänneessä musiikissa esittäjiltä vaaditaan jännitteitä, purkauksia, kiihtymisiä ja rauhoittumisia, vaikka sävelkulut vaikuttavat "musiikillisesti sattumanvaraisilta".

Sulkulauseessa Gothóni kieltää hyökkäävänsä uusia ilmaisukeinoja ja -kieliä etsiviä kohtaan. Hänen ihannemaailmassaan säveltäjät kirjoittavat tulevaisuudessa "musiikkia kaikilla historian eri tyyleillä".

Kustantamossa

olisi voitu puurtaa enemmänkin. Erikoismerkkejä on kadonnut ilmeisesti matkalla kirjoittajalta painoon, ja kielioppivirheitä olisi voinut korjaillakin. Mutta kokonaisuus haastaa ja palkitsee.

Hyvin harvoin klassisen musiikin mestariesittäjä yrittää pohtia syvimpiä asioita esseistisesti. Mieleen tulevat kapellimestari Wilhelm Furtwängler ja ironiaakin hyödyntänyt pianisti Glenn Gould . Suomessa muutama säveltäjä on pyrkinyt samaan, esittävät taiteilijat harvemmin.

Gothóni ansaitsee arvostusta jo sillä, että hän näyttää esimerkkiä ja yrittää. Meidät haastaen.

Vesa Sirén

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi