Huono ihmisvihaaja fanittaa ihmisiä

Antti Nylén haltioituu ja tuntee taivasikävää uusissa teksteissään.

Vaikka tämä ei kaikkia miellytä, on pakko todeta viimeistään Antti Nylénin toisen kokoelman Halun ja epäluulon esseet jälkeen: Savukeitaan nuoret esseistit kirjoittavat kiinnostavinta, älyllisesti haastavinta, yhteiskuntafilosofisesti oivaltavinta kirjallisuutta, mitä Suomessa tällä hetkellä tehdään.

Voiko joukosta kirjoittajia puhua yhtenä ryhmänä, fraktiona, jos heillä on sama kustantaja?

Tarvitaan paljon enemmän, sanoisi sosiologi Matti Virtanen Karl Mannheimin sukupolviteoriaan vedoten. Tarvitaan ikäluokka, sukupolvikokemus, mobilisaatio, enemmänkin.

Toki Savukeitaan esseisteissä on niitä, jotka eivät kuulu joukkoon, mutta vaikkapa Tero Tähtinen, Kari Hukkila, Tommi Melender, Timo Hännikäinen ja Antti Nylén mielestäni kuuluvat.

Tämä innoittunut mielipiteeni vain vahvistui Nylénin toisen kokoelman jälkeen.

Miten rauhoittuisin, mistä lähtisin liikkeelle?

Lähdetään liikkeelle Nylénin ikiomista painotuksista ja palataan yhteisiin myöhemmin.

Halu ja epäluulo ovat Nylénille myönteisiä käsitteitä. Niinpä hän kirjoittaa ensiksikin ihmisistä ja asioista, joita hän ihailee, fanittaa. Hänen teksteissään on oikeastaan vain kaksi esseetä, Kari Enqvistin ateismia ja meitä lihansyöjiä käsittelevät esseet, joissa jo lähtökohta on kirjoittajalle, uskovaiselle kasvissyöjälle, kielteinen.

Vaikka Nylén nimittää esseitään Vaahteramäen Eemelin puu-ukoiksi, maailmalta eristyksissä kirjoitetuiksi, hän sanoo olevansa huono ihmisvihaaja.

Niin onkin, sillä syvä ihailu asenteena poikkeaa rajusti ja totaalisesti kaikesta "kriittisestä" kirjoittamisesta, jota entinen suomalainen älymystö (vihreät, vasemmistolaiset, akateeminen esseistiikka) piti arvokkaimpana ominaisuutenaan.

Ihailu, fanittaminen on jossakin määrin Nylénin sukupolven, populäärimusiikin kuuntelijoiden, yhteistunne.

Sen sijaan katolisen Nylénin uskovaisuus ei ole.

Tarkkoja ollaksemme nämä kaksi asiaa yhdistyvät kirjan teksteissä. Seurauksena on yhtä aikaa hartaita, haltioituneita, analyyttisiä esseitä Nicosta, Morrisseysta, Pentti Otto Koskisesta, Joseph Ratzingerista eli nykyisestä paavista ja Robert Bressonista.

Henkilökohtaisin ihailusuhde Nylénillä on Morrisseyhyn, englantilaiseen poplaulajaan, henkilökohtaiseen Jeesukseensa.

Esseessään Perseellisyys Nylén pohtii hellyttävästi ja vähän peloissaan, voisiko Morrissey tehdä jotakin, minkä vuoksi hän lakkaisi rakastamasta idoliaan. Syynä hermostumiseen on, että Morriseyn levyn kannessa on hänen tekstitetty takapuolensa.

Mutta Nylén päätyy siihen, että sekä Morrissey että suomalainen tabuja rikkova "takapuolitaiteilija" Pentti Otto Koskinen ovat kumpikin Kristuksen seuraajia, nöyriä miehenruumiinsa häpäisijöitä - keskellä tätä niin urhokasta miesten maailmaa.

Toinen musiikkimaailman ihailun kohde on Nico, Velvet Undergroundin vokalisti, eräänlainen genderblender hänkin.

Kirkastuneimpaan rukouksen olotilaan Nylén kuitenkin asettuu Robert Bressonin filmien edessä, elokuvakirkkonsa Orionin hämyssä.

Teksteissä on paitsi suurta tunnetta myös reipasta analyysia. Paavista kirjoittaessaan Nylén kykenee muutamalla sanalla tekemään koko suomalaisen tiedonvälityksen todella hölmöksi. Sille "eurooppalainen intellektuelli" Joseph Ratzinger on pelkkä hassuhattuinen, paha pappa, pedofiilien suojelija, ei muuta.

Eipä ole meidän luterilaisen uutistarjontamme yksipuolisuutta vakuuttavammin kiteytetty.

Nylén kirjoittaa monista aiheista, joista esimerkiksi allekirjoittaneella ei ole juuri mitään tietoa.

Totta kai asenteessa on mukana yleisesti tunnetun halveksintaa, mutta samalla intohimoista uppoutumista. Mieleen tulee klassinen tutkimusesseistiikka, Yrjö Hirnin kaltaiset klassikot. Ja mitä tutkimiseen tulee, kyllä Nylén on viitteineen ja lähdeluetteloineen huomattavasti vaikkapa kollegaansa Hukkilaa tarkempi.

Jäin miettimään, miksi Nylénin liioittelut, jyrkät heitot ("Morrissey vastaa vähintään 80 prosenttia alansa taiteellisesta annista" ja niin edelleen) eivät ärsytä.

Vastaukseni on tämä: Nylén ei heittele ilkeilläkseen, viime kädessä hän uskoo tekevänsä työtään Jumalan viljavainiolla niin kuin monet ihailun kohteensa.

Palaan Savukeitaaseen. Melenderin ja Nylénin yhteinen vieroksunta kohdistuu modernin ihmisen oletettuun "hyvyyteen" ja loputtomiin oikeuksien vaatimisiin. Siksi Nylén kirjoittaa kauniisti myös keskiajasta ja kärsimyksestä.

Savukeitaan esseistit keskustelevat keskenään. Onko se johdettua?

Niin tai näin, yhteyksiä löytyy, myös Tähtisellä haltioituminen on toistuvaa.

Jutuissa on mukana pari esitelmää, joista huomaa, että erakko on joutunut yleisön eteen. Toivon, että Nylén pysyisi puuvajassa.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi