Hyödylliset idiootit pakottivat hiljaiseksi

Tauno Tiusanen näki neuvostojärjestelmän mädännäisyyden, mutta kotimaassa häntä ei saanut virallisesti kuunnella

T auno Tiusanen on se Glasgow'n ja Lappeenrannan yliopistojen emeritusprofessori, joka nuorena maisterina 1970-luvun lopulta lähtien aiheutti yleisiä inhon ja kauhun väristyksiä sanomalla julki sen, minkä kaikki muutkin olisivat nähneet jos olisivat uskaltaneet katsoa. Keisarilla ei ollut vaatteita.

Moskovan julistama virallinen totuus kertoi marxismi-leninismin murtaneen lopullisesti inhimillisen onnen esteet. Neuvostojärjestelmässä vallitsi yhteiskunnallinen tasa-arvo, kansallisuuksien harmonia, vauras hyvinvointi, ikuinen rauha, ja talouden häikäisevä kasvu toteutui ilman kapitalistiselle riistolle tyypillistä ekokatastrofia.

Tiusanen kuuluu vertailevan taloustieteen koulukuntaan, joka otti asiakseen tarkastella neuvostotodellisuutta samalla mitta-asteikolla, joilla länsimainen tutkimus tarkastelee kaikkia muitakin todellisuuksia.

Se menetelmä osoitti, että neuvostojärjestelmässä vallitsi henkinen ja fyysinen terrori, vähemmistökansojen tuhoon tähtäävä sorto, aineellinen kurjuus, tekniikan takapajuisuus, totalitaristinen militarismi, luonnonvarojen tuhlaus ja ympäristötuho.

Lännessä tämä kaikki ei ollut sen kummempi asia kuin vanhaa kokemusperäistä tietoa vahvistava havainto. Orwellilainen terrori ja röyhkeä propaganda ovat usein ennenkin pystyneet lamauttamaan ihmisten ajatustoiminnan.

Mutta kun Tiusanen esitti tällaisia havaintojaan kylmän sodan ajan Suomessa, se olikin pyhäinhäväistys ja kansallinen uhka. Eihän joku suomalainen maisterinretale voinut tietää näitä asioita paremmin kuin supervallan ylin johto, jolla oli Suomea kohtaan hyvä tahto.

Ja näin ajattelivat fundamentalistikommunistien lisäksi myös monet ystävyydessä ja luottamuksessa kilvoitelleet uratietoiset porvarit ja tuloshakuiset idänkaupan vuorineuvokset.

Tiusasen tie Suomessa nousi pystyyn. Hän hakeutui vertailevan taloustieteen kansainvälisen tutkimusyhteisön ytimeen, väitteli tohtoriksi ja kutsuttiin alan johtaviin kuuluvan Glasgow'n yliopiston professoriksi.

Tiusanen loi laajan yhteysverkoston alan tutkijoihin, joita oli myös Neuvostoliitossa. Hän matkusti neuvostoblokkia ristiin rastiin, ja keräsi myös ruohonjuuritason tietoa.

Hänen viestinsä ei lientynyt, mutta sai kansainvälistä kaikupohjaa. Suomalaisten asiantuntijoiden asenne alkoi muuttua. Tiusasesta tuli idänkaupan suljettujen koulutusseminaarien kiintotähti, mutta siitä ei puhuttu, ei pukahdettu.

Valistuneimmat toimittajat alkoivat käyttää Tiusasta tietolähteenään, mutta pahennusta herättävää nimeä ei läheskään aina mainittu. Hänen haastattelunsa Yleisradion ajankohtaisohjelmiin oli mahdollista vain pääjohtajan luvalla.

Tiusasen salaisten ymmärtäjien ja kannattajien joukko oli yllättävä. Presidentti Mauno Koivisto kutsui hänet 1980-luvun lopulla idän näköaloja arvioiviin taustaryhmiinsä. Kaikkien aikojen myönteisin arvio Tiusasen kirjoista oli 1990-luvun alussa Kansan Uutisissa, joka oli enemmistökommunistien äänenkannattaja.

Tiusasella on paljon sanottavaa, ja se pirstoo tiiviin kirjan rakenteen. Päättäväinen uudelleenkirjoitus tai edes tiukkaotteinen kustannustoimittaja toistojen karsimiseksi olisi tehnyt terää.

Silti Tiusanen pystyy kuvaamaan neuvostojärjestelmän ja -talouden teoreettiset rakenteet ja kehitysvaiheet harvinaisen selväsanaisesti. Neuvostojärjestelmä ei ollut Karl Marxin vaan Josif Stalinin luomus, sitä vain sanottiin marxismi-leninismiksi.

Neuvostoliiton satelliitit eivät olleet yhtä maata. Unkarin, Tšekkoslovakian ja Puolan järjestelmien erot neuvostojärjestelmään ja toisiinsa ovat dramaattista luettavaa. Totalitarismissakin on vivahteita.

Tiusasta ahdisti suomalaisen pintapolitiikan ja median epä-älyllinen kuurmotus. Neuvostoviranomaisten suhtautuminen kummallisesti käyttäytyvään tutkijaan oli kuitenkin lähinnä huolestuneen kiinnostunutta.

Tiusasen kimpussa hääräsi monenkin sosialistimaan asialle pistämiä kotiryssiä, jotka yrittivät opastaa kapitalistisen hapatuksen harhauttamaa oikean totuuden äärelle.

Tiusasen kuvaa hykerryttävästi, miten virkansa puolesta valehdelleet politrukit kiemurtelivat henkisesti, sillä kaikki heistä eivät olleet tyhmiä. He tiesivät, kumpi oli oikeassa.

Tiusanen ei saanut ulkomaisilta kaitsijoiltaan varsinaisia uhkauksia, painostus oli useimmiten ystävällisiksi naamioituja neuvoja ja välillä röyhkeitä sensurointiyrityksiä. Vaimennus- ja tappouhkaukset tulivat kotimaisilta intoilijoilta. Tiusanen nautiskelee sanomalla heitä hyödyllisiksi idiooteiksi, kuten suuri Lenin aikanaan opetti.

Sen verran suomettunutta rasitetta Tiusasessa kuitenkin on, että hän ei nimeä heistä yhtäkään.

Kuvatuista olosuhteista voi kuitenkin arvella, että suun sulkemiskäskyjä antaneiden joukossa saattaisi olla myös nykyinen ministeri.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi