Hyvää äitiä on hyvä ikävöidä

Pia Ingström muistelee tytön maailmaa, kukkahuiveja ja Tukholman kesiä. Mitään ei olisi ilman äitiä.

Ikätoverin kirjoittamat muistelmat saavat väkisinkin kysymään, eikö vielä ole liian aikaista? Emmehän me vielä niin vanhoja ole.

Muisteleminen ei kuitenkaan kysy ikää. Se kysyy tilannetta ja näkökulmaa. Äidin kuolema 2006 antoi toimittaja Pia Ingströmille sysäyksen katsoa taaksepäin, etsiä menetettyä äitiä ja paljon muuta.

Äitiä ikävöidessä ja tämän päiväkirjoja lukiessa Ingström (s. 1958) kysyy, mistä oma menneisyys on tehty. Se on tehty kirjoista, Beckiksestä, Istanbulista ja Karjalasta. Mitään näistä, omaa elämää ylimalkaan, ei olisi olemassa ilman äitiä, joka on ollut tuki ja turva, esikuva ja nyrkkeilypussi.

Ingströmin haikea, hilpeä ja koskettava matka menneisyyteen kysyy ensin "kuka minä olen" ja kääntyy sitten hahmottamaan oman itsen karjalaisia juuria äidin perhetarinan kautta. Sillä vaikka äiti ja karjalainen suku olivat tietysti ennen itseä, ne hahmottuvat vasta oman elämän ymmärtämisen kautta.

Kuten 2007 ilmestynyt Lentävä feministi myös Äitiä ikävä muistuttaa, että 1970-luku oli paljon muutakin kuin patamustaa stalinismia. Ingströmille se oli naisliikkeen lisäksi vierauden tunteesta kärsivän pikkutytön heittäytymistä psykotyttökirjojen maailmaan ja sieltä vanhempien alkoholiterapiaponnistelujen vanavedessä ajan psykokulttuuriin.

On hätkähdyttävää tajuta, kuinka voimakas tämä arjen psykologisoinnin juonne 1970-luvun aktivismissa oikeastaan oli. Ajan eetoksen mukainen ryhmäterapeuttinen herätysliike oli monille Ingströmin vanhempien kaltaisille epäpoliittisille ihmisille kosketuspinta yhteiskunnan radikalisoitumiseen.

Ingströmistä ei kuitenkaan tullut psykoaktivistia, vaikka hän löysikin nuorten viikonloppuryhmästä parhaan ystävän. Ystävä antoi hänelle venäläisen kukkahuivin, ja Ingström sai oman kytköksensä vasemmistoon poliittisen laululiikkeen kautta.

Elämä meni eteenpäin ja tulivat Tukholman kesät. Kesätyötä Beckombergan mielisairaalassa kuvaava luku on ehkä kirjan mieleenpainuvin.

Se antaa kaikkea muuta kuin mairittelevan kuvan ruotsalaisen mielisairaanhoidon käytännöistä. On häkellyttävää lukea, että vielä 1970-luvun alussa sairaat vanhukset sidottiin suihkutuoleihin ja suihkutettiin letkulla yhdessä kaikki kerralla, ilman että kukaan edes tarkisti veden lämpöä.

Luku huipentuu painokkaaksi vetoomukseksi inhimillisen ja arvokkaan vanhuuden puolesta. Dementian mystinen ikuinen nykyhetki voi olla hyvällä hoidolla kaunis: myös hullun kynnet kannattaa lakata.

Muistelmakirja osoittautuu myös sukupolvitarinaksi. Se on kertomus siitä kapeasta ikäluokasta, joka myöhästyi vuodella tai kahdella kaikkein militanteimmasta 70-lukulaisuudesta mutta ei välttämättä löytänyt poliittista kotia mistään muualtakaan.

Tämä sukupolvi lähti Tukholmasta interrailille. Ingström löysi ensin Istanbulin ja vasta sitten Karjalan.

Tuolloin moni muukin uskoi, että asiat koki autenttisemmin, jos ei tiennyt niistä kovin paljon etukäteen. Ehkä juuri siksi Välimeren kulttuurin aiheuttama Stendahlin syndrooma pysyi hallinnassa.

Lopulta kaikesta, mitä on tehnyt irtautuakseen äidistä ja luodakseen oman maailmansa, muodostuu vain kuvio äidin ympärille. Ingströmille tämän kuvion alkumalli on Karjalassa.

Kirjan toisessa osassa hän antaa puheenvuoron äidin sukulaisille ja ystäville ja rakentaa heidän kertomustensa kautta siirtokarjalaisten tarinan sodanjälkeisessä Suomessa. Pia Ingström haluaa asettua osaksi sitkeää ja elämänmyönteistä heimoperintöä.

Hyvää äitiä on hyvä ikävöidä.

Kirjoittaja toimii valtio-opin dosenttina Jyväskylän yliopistossa.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi