Idän uhka tiedostettiin koko ajan

Suomen suhteet ulkomaihin kertovat myös kansallisen itseymmärryksen kehityksestä.

Turun yliopiston poliittisen historian oppiaineen tutkijat herättävät usein vilkasta keskustelua kirjoillaan. Kärjessä ovat kulkeneet professorit Timo Soikkanen ja Kimmo Rentola, jotka ovat kirjoittajina myös tutkijayhteisön artikkelikokoelmassa Suomi muuttuvassa maailmassa.

Alaotsikon mukaisesti kirjassa valaistaan "Maamme ulkosuhteiden ja kansallisen itseymmärryksen historiaa". Kyseessä ei toisin sanoen ole yleisteos vaan läpileikkaus tutkijayhteisön nykyisistä tutkimusintresseistä.

Tulos on monelta osin kiinnostava ja avaa parhaimmillaan uusia näköaloja maamme historiaan.

Soikkanen jämähtää tosin osuudessaan kansallisen historiamme kiistellyimpään aiheeseen, eli siihen, mitä keisari oikeastaan tarkoitti vahvistaessaan Ruotsin ajan perustuslait Porvoon maapäivillä 1809.

Soikkanen kritisoi ennen kaikkea Osmo Jussilan yleisvaltakunnallista tulkintaa, jonka mukaan kyseessä oli lähinnä tilanteen sanelema poliittinen ele. Soikkasen mielestä Jussila ei tässä kyllin vakavasti ota huomioon, miten suomalainen eliitti ymmärsi keisarin sanat.

Soikkanen on tavallaan oikeilla jäljillä. Mutta hän on ilmeisen epätietoinen siitä, että tämä subjektiivinen ymmärrys on jo jonkin aikaa ollut esillä tutkimuksen kärjessä, etenkin Kati Katajiston, Henrika Tandefeltin ja Nils Erik Villstrandin julkaisuissa.

Väittely vuoden 1809 ratkaisujen sisällöstä on suoraa jatketta suomalaisten ja venäläisten lainoppineiden kiistaan asiasta 1800-luvun lopussa. Siksi tutkijoilla on pitkään ollut taipumus seurata juristien jalanjälkiä ja etsiä kysymykseen yksi kattava ja vedenpitävä selitys.

Nykyään taas päähuomio on enemmänkin päätöksenteon käytännöissä, eli ajan poliittisessa kulttuurissa, joka oli moniselitteinen jo aikalaisilleen.

Louis Clerc kuvaa monipuolisesti suomalaisten ulkomaista propagandasotaa "sortovuosina" ja Tiina Lintunen oivaltavasti, miten punakaartien naissotilaat horjuttivat aikansa sukupuoliodotuksia.

Teoksen varsinainen työmyyrä on kuitenkin Vesa Vares, joka kolmessa laajassa artikkelissaan tarjoaa yhtä sun toista uutta tietoa ja tulkintaa itsenäisyysajan poliittisesta ilmapiiristä ja kehityksestä.

Vares osoittaa, miten vahvasti käsitystämme 1920- ja 1930-lukujen Suomesta on ohjannut pohdinta siitä, "miten niistä vuosista päädyttiin sotaan".

Kylmän sodan aikana vahvistui ymmärrettävistä syistä käsitys, että idänsuhteet olivat aina olleet keskeinen kysymys Suomen turvallisuuspolitiikassa. Ja että sopeutuminen Neuvostoliiton politiikkaan oli niin välttämätöntä, että asian sivuuttaminen itsenäisyyden alkuvuosikymmeninä oli osoitus suomalaisten politiikkojen naivismista ja uppiniskaisuudesta.

Idän uhka tiedostettiin tietenkin koko ajan.

Kylmäkiskoisten suhteiden parantamista Moskovaan ei kuitenkaan nähty mitenkään realistisena mahdollisuutena. Varsinkaan niin kauan kuin Venäjää heikensi kommunistien mielivalta ja sisäinen terrori.

Siksi aikakauden ulkopolitiikan painopiste oli vahvasti länsisuhteiden ja pohjoismaisen yhteistyön kehittämisessä. Jopa niin paljon, ettei asetettu mitään erityisiä toiveita itsenäisen Suomen ensimmäiselle liittolaiselle Saksalle, jonka arvostusta rasittivat laajemminkin Euroopassa häviö maailmansodassa, pitkistyvä heikkoudentila ja liian suopea suhtautuminen Neuvostoliittoon.

Vareksen luonnehdinnat suomalaisten suhtautumisesta saksalaisuuteen yleisemmin ovat myös ajatuksia herättäviä.

Hän ei tietenkään kiellä saksalaisen sivistyksen ja lutherilaisen arvomaailman vaikutusta suomalaisuuteen vaan kuvaa sitä jopa sisäänrakennetuksi ajatusmalliksi. Mutta lisää heti perään, ettei tämä missään vaiheessa johtanut mihinkään kritiikittömään suhtautumiseen Saksaan.

Eurooppalaisissa vertailuissa suomalaiset älyköt näkivät usein saksalaiset jäykkinä ja pikkuporvarillisina, itseriittoisuuden ja alemmuustunnon ongelmallisina yhdistelminä.

Itse asiassa sen ajan Saksa koettiin melkein kuin tämän päivän Yhdysvallat. Poliittisesti groteski ja helppo irvailun kohde, mutta samalla sen verran kehityksen kärjessä, ettei sitä voinut sivuuttaa.

Vastaavia teräviä havaintoja Vares lohkaisee myös analyyseissään Suomesta diktatuurien puristuksessa ja lännen silmissä kylmän sodan aikana. Ei Suomen puolueettomuudesta hoettu läntisissä medioissa eniten silloin, kun se oli jo vankistunut, vaan silloin, kun sen koettiin olevan hatarimmillaan, eli noottikriisin jälkeisinä vuosina.

Läntisillä tiedustelupalveluilla ja niiden äänitorvilla oli muutenkin realistinen käsitys siitä, miten Suomea voitiin auttaa - eli joustavilla talousratkaisuilla, jotka kytkivät Suomen länsileiriin, ja tukemalla suomalaisten mykkää antikommunismia. Markku Jokisipilän ja Kimmo Rentolan katsauksissa käydään sujuvasti läpi toisen maailmansodan ja Kylmän sodan kehitysvaiheet ja käännekohdat. Muissa osuuksissa käsitellään monipuolisesti 1930-luvun ideologioita, hyvinvointiyhteiskuntamme vaikuttimia, talousratkaisujen taustoja ja kansallista selviytymisstrategiaamme.

Toisin sanoen, mukiinmenevä kokonaisuus.

Mutta milloin perinteisen poliittisen historian tutkijamme alkavat hieman enemmän pohtia, miten arkiset tunteet, muistot ja odotukset vaikuttavat yhteiskunnalliseen kehitykseen?

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi