Ihminen vajoaa pohjaan

Katja Kettu kuvaa ihmisiä Estonia- onnettomuuden jälkimainingeissa

Kolme vuotta sitten Katja Kettu (s. 1978) julkaisi esikoisromaaninsa Surujenkerääjä. Siinä oli paljon hyviä aineksia ja oivalluksia, vaikka episodimainen rakenne ei pysynytkään oikein kasassa. Ilmaan jäi kuitenkin odotuksen vire.

Nyt Kettu lunastaa odotukset toisella romaanillaan Hitsaaja, jossa useamman henkilön näkökulmasta tapahtumat nivoutuvat lopulta jänteväksi kokonaisuudeksi. Elämän ja tekojen sattumanvaraisuus etenevät vääjäämättömästi kohti kohtalon pakopistettä.

Lähes trillerimäisesti rakennetun Hitsaajan kehyksenä toimii matkustajalaiva Estonian uppoaminen yöllisellä Itämerellä Utön saaren lähellä 28. syyskuuta 1994.

Kettu ei keskity kuvaamaan kauhujen yötä hyisellä merellä vaan kehii yhteen mosaiikkimaista tarinaa, jossa Estonia ja sen kohtalo lomittuvat yllättäen muutamien eri puolilla Suomea asuvien ihmisten puuduttavaan arkeen ja tekevät heistä odottamatta kohtalontovereita.

Kettu ei liioin lähde etsimään erilaisia salaliittoteorioita, joilla selittää Estonian uppoaminen - kuten tekee Ilkka Remes uusimmassa romaanissaan Pyörre.

Rovaniemellä syntyneen Katja Ketun henkilögalleriaan kuuluvat Jollaksessa asuvat Niila ja Kaisu, Inarissa asuva Mirka Autti perheineen ja liitännäisjäsenineen sekä Ivalossa toimivassa inarilainen konstaapeli Somero.

Estonian uppoaminen on siinä mielessä kerronnallinen ja toiminnallinen johtomotiivi, että Mirkan veli ja Kaisun sisaren mies ja heidän poikansa ovat uhrien joukossa. Niila Kamsu on puolestaan ollut hitsaamassa laivan surullisenkuuluisaa keulaporttia Pepensburgissa kesällä 1980.

Uhrien tunnistaminen ja onnettomuuden vaiheiden selvittely toimivat kaikupohjana henkilöhahmojen psykologiselle työntö ja -vetovoimalle, joka tekee heistä hitaasti - näytös näytökseltä - saman näytelmän näyttelijöitä.

Elämän ja kuoleman näytelmässä henkilöhahmot hakevat yhtä hyvin oikeutta ja kostoa kuin sovitusta ja anteeksiantoa.

Hietalahden telakalta takaisin koulutukseen passitettu Niila joutuu ehkä raadollisimmin kaiken irti repivän myrskyn silmään, jossa nykyisyys ja menneisyys kääntyvät samaksi puhuriksi.

Lopullinen kysymys kuuluu: kuka on syyllistynyt mihinkin?

Kettu luottaa toisessakin romaanissaan groteskiin kerrontaan, joka tuo kolkkoa valoa mustaan arkeen.

Hän tarkastelee elämänväsymystä ja latistunutta arkea sarkastisesti. Henkilöt ovat ikään kuin Estonian uhrien kohtalontovereita: fyysisesti elossa, mutta henkisesti kuolleita. He vajoavat kohti pohjaa.

Poikkeuksen muodostaa tarkkasilmäinen konstaapeli Somero, joka pystyy pitämään jalat maassa. Siksi elämä ei prässää häntä hengiltä.

Kettu onnistuu koukuttamaan lukijan. Menneisyys ja kerronta laskostuvat draamalliseksi pinnaksi, joka yhtä aikaa sekä peittää että paljastaa.

Muutaman kerran alleviivataan turhaan toiminnallisia saranakohtia. Esimerkiksi silloin, kun Niila hokee muutaman kerran liikaa: "Ei se minun syytäni ollut. Jotain vikaa tavarassa."

Rikkumaton romaani Hitsaaja ei ole. Psykologisesti kertoja tarkastelee henkilöitä ääriviivat sumentavan rasvalinssin lävitse.

Kettu ei liioin onnistu viemään mielenkiintoista tarinaa sillä tapaan loppuun, että se kruunaisi romaanin.

Veikkaan kuitenkin, että Runeberg-palkinnon raadin on vaikeaa olla nostamatta Hitsaajaa ehdokaslistalle. Se on puutteistaan huolimatta vahva näyttö.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi