Iiron pianokoulussa ei hienostella

Luovuuden lähde on laskupinossa, muusikko tiivistää elämäkerrassaan.

Iiro Rantalasta ei tullut vanhempiensa tavoin polkupyöräkauppiasta, vaan monipuolinen pianisti ja säveltäjä sekä televisiosta tuttu, sukupolvensa menestynein ja kansainvälisin suomalainen jazzmuusikko.

Rantala onkin ehtinyt polkea Maunulan Metsäpurontiellä sijainneen Urheilu-Rantalan yläkerrasta poikkeuksellisen pitkälle, vaikka matkamittarissa on nipin napin 41 vuotta.

Se ei ole työteliäälle jazzin veivaajalle vielä minkäänmoinen ikä. Mutta olisiko jo tilaus ensimmäiselle, lapsuudesta keski-ikään kurottavalle musiikilliselle omaelämäkerralle?

Ainakin Rantalan näkökulmasta välitilinpäätöksen kirjaaminen näyttää ajankohtaiselta juuri neljänkymmenen vuoden korvilla, sillä se on "taiteilijan ongelmaikä".

"Ennen olit nuori ja lupaava, nyt olet enää pelkkä ja. Olet ollut kuvioissa jo 20 vuotta. Sinuun ollaan kyllästytty", tiivistää Rantala erään tuntemansa taiteilijan myötäkäymiset ja vastoinkäymiset elämäkerrallisessa kirjoituskokoelmassaan Nyt sen voi jo kertoa.

"Kusessa olet. Varsinkin jos oma innostuksesi on kateissa."

Ehkä hänelläkin on ollut syvät kyykkynsä, mutta ainakaan häntä ei voi syyttää heittäytymisen ja haltioitumisen puutteesta.

Ja ilmeisesti hänellä on kyky tartuttaa innostuksensa - sekä ennen kaikkea yleisöön, joka ei välttämättä välitä jazzin väännöstä.

Kirkkaimmin loistava todiste tästä on tietysti Rantalan, basisti Eerik Siikasaaren ja rumpali Rami Eskelisen Trio Töykeät, joka pusersi kahdeksantoista vuotensa aikana yhdeksän levyä sekä yli kaksituhatta keikkaa runsaassa neljässäkymmenessä maassa.

Sellaista menestystä ei yksikään suomalainen jazzyhtye ollut saavuttanut ennen Suomessa, eikä missään muuallakaan.

Mutta kovasta sparrauksesta huolimatta kolmikko ei päässyt ottelemaan kaikkein suurimpiin kehiin ja vähittäinen hiipuminen oli väistämätöntä.

Ja nyt sen voi jo sitten kertoa: Trio Töykeät ei hajonnut musiikillisiin erimielisyyksiin, vaan "liidarin yksinäisyyteen" ja vähitellen kärjistyneisiin kahdenvälisiin, henkilökemiallisiin ristiriitoihin.

Trio Töykeät onkin - kaikkine käänteineen ja kommelluksineen - yksi Rantalan rennon kirjan tärkeimmistä juonteista, vaikka kahteenkymmeneen vuoteen mahtuu paljon muuta: kuten Espoo Big Band, Akimowskaja Sisters & Bros., Camus Nova ja Tango Kings. Sekä klassisia teoksia, musikaaleja, tanssiteoksia, näytelmiä, radio-ohjelmia, tv-ohjelmia - ja viimeisenä New Trio.

Sen Rantala lopetti kuitenkin "kuin karitsan kiirastorstaina", sillä pianistin, suuta soittavan beatboksaajan ja sähkökitaristin yhdistelmä ei löytänyt yrityksistä huolimatta yleisöään.

Luetteloituna tämä kaikki kuulostaa, tässä, kuivakkaan tylsältä, mutta Rantalan lempeästi itseironinen elämäkerrallinen teksti rullaa aina varhaisvuosista alkaen irtonaisesti ja imaisevalla rytmillä.

Tarinankertojana hän hallitsee ajoituksen sekä välttää viimeiseen saakka kaikenlaista musiikin mystifiointia ja selittelevää taidepuhetta. Ja sitten on tietysti se hänen huumorinsa, jota hän on viljellyt radiossa, televisiossa ja keikkojen välipuheissa - ja huumorintajuttomien mielestä välillä liikaakin.

Varsinaista hekottelua Rantala välttelee kuitenkin kiitettävästi ja osaa olla tarvittaessa vilpittömän vakava sekä jakaa kiitoksia opettajille, työtovereille, ystäville ja monille vaikuttajille.

Ja kyllä nimiä riittääkin - hakemiston mukaan hän tiputtelee niitä vajaalla 400 sivulla noin 600. Mutta kertaakaan ei tule tunnetta, että hän olisi ivailemansa Monsieur Name Dropper.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi