Ikään kuin olisi runoja

Harry Salmenniemen esikoisessa merkitykset ovat vasta syntymässä

H arry Salmenniemen (s. 1983) esikoisteoksen nimi on virrata että, tai niin se on kanteen kirjoitettu. Uskon että pienellä alkukirjaimella on tässä tapauksessa merkityksensä, vaikka minulla ei kyllä ole aavistustakaan mikä.

Itse asiassa runojenkin merkitykset ovat jääneet minulle kaukaisiksi, vaikka olen lukenut niitä kerta toisensa jälkeen. Tämän abstraktimmaksi ja merkitystä pakenevammaksi ei kirjallisuus juuri voi tulla.

Salmenniemen voi laskea samaan kokeellisen, kielitietoisen runouden nuoreen kaartiin kuin viime vuoden Helsingin Sanomien esikoisteoksen voittanut Henriikka Tavi.

Samalla Salmenniemi on kuitenkin miltei Tavin vastakohta: kun Tavi hyppää tyylistä toiseen, leikkii ja ilkamoi, Salmenniemi kirjoittaa tyylillisesti yhtenäistä, lähes meditatiivista runoelmaa, jossa ironia vain häivähtää hetken kuvassa.

Teoksen perusparadoksi kiteytyy Emmi Kyytsösen suunnittelemassa tyylikkäässä kannessa. Siinä mustalle pohjalle piirtyy valkeita sirpaleita, kuin jäätä tai lasia, jonka säröt rikkovat tekijän ja teoksen nimen.

Kirjan nimessä virrata että soi kaikuna sana "vettä." Kieli on virtausta, koskaan pysähtymätöntä energian liikettä. Mutta kirjoittaminen jäädyttää kielen virtauksen, tekee siitä kovaa, särkyvää, ehkä viiltävääkin.

Salmenniemen runo etenee hapuilevana purona, pysähtyy, epäröi, välillä peruuttaa. Tekstiä katkovat jatkuvasti kielioppisääntöjä rikkovat välimerkit, varsinkin aaltosulkeet:

"vedenpintaa {lcub}siksi sen... Väreitä ;kalpeinta{rcub} paremmin kuin katse; intensiivisemmin kuin tuuli, se on: lyhyt {lcub}kuin kuiskaus & kuin{rcub} kosketus. Ääni {lcub}joutuu vaikene.. Syvempää; tai veden syvää, yön ja päivän, tai kaupunkien tms.;"

Kuin kirjoittaja etsisi oikeaa ilmaisua, laittaisi itselleen sulkeisiin eri vaihtoehtoja, tai kuin maalari levittäisi uusia värikerroksia aiempien päälle.

Lopulta jäljellä on vain etsintä, vaihtoehtojen loputtomuus - minkä kuitenkin on jossain vaiheessa kiteydyttävä johonkin enemmän tai vähemmän sattumanvaraiseen asentoon.

Teoksen useimmin esiintyvä sana on "kuin": "Ikään kuin kulkisi, näkisi unta {lcub}kuin olisi lunta; / Ikään kuin alkaisi aina alusta ikään kuin toistuisi niin useasti ettei sitä voisi sanoa".

Kaikki esitetään ehdollisena, verrannollisena johonkin, joka pakenee sanoja. Salmenniemen lauseet ovat vasta syntymässä, vasta etsimässä tietään maailmaan.

Usein äänneasu johtaa sanasta toiseen, unesta lumeen.

Salmenniemen hämäryydellä on historialliset esikuvansa. Sivujen yli visuaalisesti levittäytyvät rivit tuovat mieleen väistämättä Stéphane Mallarmén runon Nopanheitto, josta ilmestyi viime vuonna Helena Sinervon käännös. Kirjassa mainitaan pariin otteeseen myös sanapari "päivän hulluus", mikä taas tuo mieleen samannimisen Maurice Blanchotin tekstin.

Sanojen hämärästä erottuu joitain toistuvia motiiveja: vesi, varjot, puut, kaupungit, värit, äänet, putoaminen, ihmisten anonyymit hahmot.

Näiden jälkeen lukija suorastaan hätkähtää, kun tekstissä mainitaan oikea paikannimi, Napolinlahti. Myöhemmin mainitaan myös Toscana ja junan ikkunasta näkyvät maisemat.

Selkeyden hetket ovat kuitenkin ohimeneviä. Toiseksi viimeisellä aukeamalla on enemmän x-kirjaimilla täytettyjä rivejä kuin sanoja:

"xxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxx kaltaisuutta ; kaltaisesti xxxxxxxx määrittelemättömästä siitä{rcub} tuntuu {lcub}että merkitys, ei kaikki mutta{rcub} ; xxxxxxxx että jonkin mieli kuin pakenisi {lcub}muuttuisi ensin selkeäksi ja xxxxxxxxxxxxx niin {lcub}kaukaiseksi että olemattomaksi; muuttuisi mahdottomaksi ymmärtää;"

Kirjan viimeiset sanat ovat "osoittaa ja vaieta:". Kaksoismerkit osoittavat kohti tyhjää paperia, kuin buddhalaista valaistumista.

Salmenniemen esikoinen on tyylikäs ja hallittu, mutta väistämättä etäiseksi jättävä teksti.

Ehkä se on tarkoituskin: häiritä sitä valheellista helppoutta, jolla jälkiteollisesti tuotettu kielemme saa meidät uskomaan esittämänsä maailman luonnollisuuteen.

Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto vuoden parhaalle suomenkieliselle esikoisteokselle jaetaan 12. marraskuuta. Korkeintaan kaksitoista ehdokasta nimetään 25. lokakuuta.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi