Ikuisten katutöiden Rooma

Vesa Haapalan runot sukeltavat maan alle

Eivät kaikki sitaatit vie Roomaan, hyvin moni kuitenkin, voi todeta Vesa Haapalan kokoelmasta. Rooma ja erilaiset luolat ovat tapahtumapaikkoina.

Esikoiskokoelman Vantaa tapaan Haapala kirjoittaa pääosin proosarunojen sarjoja. Uusi kokoelma on kuitenkin katkelmallisempi ja viitteellisempi. Kokoelman nimi Termini voi tarkoittaa Rooman päärautatieasemaa, mutta myös esimerkiksi termejä ja määräaikoja.

Nimeä ei kokoelmassa selitetä. Sen sijaan selitetään monen monta muuta sitaattia, viittausta ja pohjatekstiä. Se on runokokoelmassa melko harvinaista, mutta ainakin Kari Aronpuro on turvautunut samaan.

Syntyy melkoinen tilkkutäkki, joka on peittää itse runouden alleen. Voi kuitenkin lukea, että matkalla on pariskunta, valokuvaaja ja runoilija, jotka keskustelevat ja kinastelevat Rooman-matkalla.

Valokuvaajan sairaus kulkee kokoelmassa yhtenä lukemattomista aiheista, ja kirja päätyy leikkauspöydälle kuvarunoksi, ei onneksi pääteasemalle.

"Minä tulin tänne kirjoittamaan, amatöörimäistä, tiedetään, mutta pidemmälle en nähnyt, tunsin vain: On aika kaivaa, sukeltaa läpi kadun, viemärinhajuun, groteskeille pinnoille, sieltä me olemme tulleet". Näin todetaan avaussarjan runossa, ja nimenomaan Rooman tuttujen näkymien pintojen alle kokoelmassa tahdotaan katsoa. Niin konkreettisesti kuin kulttuurihistoriallisesti.

Matkalla tavataan Lordi Byron ja Shelley, Odysseus, Rimbaud ja Verlaine ja moni muu. On räppiä ja huokauksia. Laskeudutaan Platonin luolaan katsomaan varjojen tanssia seinälle, sukelletaan katakombeihin ja venäläisen kulttijohtajan luolaan. Sinne ujutetaan maanpäälisiäkin viittauksia ja muita oikkuja.

Mukana on tavattoman kiehtovia tekstejä, teemojen rönsyilyä ja tyylinmuutoksia. Haapala on kirjallisuudentutkija, ja välillä toivoisi aineistonkeräilijän antavan enemmän tilaa runolliselle äänelle.

Mutta ehkä nuorehkon runoilijan pitää nykyään osoittaa kykynsä kirjoittamalla fragmentaarisesti poukkoillen ja heittämällä sekaan muutama kuvaruno.

Haapalan kokoelmasta on onneksi moneksi. Siitä ei pysty erottamaan yhtään esimerkillisen hienoa runoa, vaan se toimii nimenomaan kudoksena, limittyvien sarjojen koosteena.

Silloin Roomassa ovat menossa ikuiset katutyöt. Kerrokset sekoittuvat tosiinsa, ja runoilijahahmolla on rytäkän ja puolison kritiikin keskellä vaikeuksia saada työnsä valmiiksi.

Siten Terminiä voisi pitää paitsi luolien, myös kaikujen kirjana. Siinä pannaan kaikumaan pari kolme tuhatta vuotta kulttuurihistoriaa. Runollista siinä on lähinnä tapa käyttää yllättäviä kielikuvia, muuten se on sekä kooltaan että aiheittensa laajuudeltaan tavanomaista runokokoelmaa suurempi.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi