"Ilkeä Johnia kohtaan", tuomitsi Yoko

Philip Normanin tuore elämäkerta John Lennonista saattaa olla paras, mutta ei täydellinen

Hän oli epäonnistuneeseen elämäänsä pettynyt nobody, joka halusi olla somebody - ja päätteli, että joutuisin tie maineeseen olisi maailmankuulun muusikon body.

Sammunut tähti, kylmä ruumis.

Joulukuussa 1980 harhainen Mark David Chapman toteutti tavoitteensa ampumalla sukupolvensa palvotuinta lauluntekijää John Lennonia neljä kertaa selkään New Yorkin Keskuspuiston laidalla. Ja vain kuusi tuntia sen jälkeen, kun Lennon oli omistanut hänelle kotitalonsa edessä uuden levynsä Double Fantasyn.

Englantilaisen Philip Normanin tuoreeltaan suomennettu Lennonin järkälemäinen elämäkerta päättyy toteavasti juuri tähän joulukuun kahdeksannen päivän tragediaan, josta alkoi Lennonin toinen vieläkin pyhitetympi mediaelämä - päivälleen 28 vuotta sitten.

Mutta sen vaiheet Norman jättää kokonaan vastaanottajiensa omien olettamusten, tuntemusten ja tietojen varaan: John Lennonissa ei pohdita 40-vuotiaana murhatun Lennonin myöhempää merkitystä ja kuolemanjälkeistä uraa, joka on jo elettyä pidempi.

Alkukielisen teoksen määrävä The-artikkeli antaa olettaa, että kahdeksansataasivuinen John Lennon on se täydellinen teos, joka tekee tarpeettomiksi kaikki aiemmat elämäkerrat.

Ja tavallaan Norman sen saavuttaakin: puolivirallista asemaa tavoitteleva John Lennon on perusteellinen ja tasapuolinen synteesi, vaikka osittain myös rutiinimaisen varma rutistus.

Lennonin vaiheista on kirjoitettu kymmeniä kirjoja monista näkökulmista - ja väitelty tohtoriksi jopa Suomessa -, mutta Normania ennen hänestä on julkaistu vain kaksi näin laajaa elämäkertaa. Tai yritelmää, kuten hän ne jälkisanoissaan kuittaa.

Englantilaisen Ray Colemanin teos (1984) on Normanin mielestä "kunnioitettava yritys", joka ei "onnistunut sittenkään herättämään Johnia henkiin". Mutta kuvainraastajaksi ryhtyneen amerikkalaisen Albert Goldmanin "pahansuopa ja naurettavan heikkoihin tietoihin perustunut" elämäkerta (1988) ei ole sen rinnalla "edes noteeraamisen väärti".

Lennonin sukupolveen kuuluvan Normanin teos sijoittuu niiden väliin, sillä siinä vältellään perusteetonta palvontaa ja loanheittoa, vaikka sympatiat ovat selvästi päähenkilön puolella.

Kuten ne olivat jo Normanin Shout!-kirjassa (1981), jota pidetään yhä täysipainoisimpana Beatlesista kirjoitettuna yleisesityksenä - asenteellisesta toispuolisuudesta huolimatta.

Mutta nyt mittakaava on toinen. Norman tiiviisti Lennonin, Paul McCartneyn, George Harrisonin ja Ringo Starrin yhteisen tarinan noin neljäänsataan sivuun, mutta tässä Lennon ja McCartney tapaavat Liverpoolissa vasta sivulla 103, ja Beatlesin ensimmäisen varsinaisen singlen Love Me Don (1962) äänityssessioihin päästään vasta sivulla 277.

Parasta kirjassa onkin sen elävästi taustoitettu ensimmäinen kolmannes, joka kertoo Lennonista ennen Lennonia - ennen teinitähteä, rockikonia ja myöhempien aikojen monumenttipyhimystä. Mutta Normanin hahmotelma lapsuudesta ja nuoruudesta ei myötäile täysin Lennonin omaa väritettyä versiota työväenluokkaisesta, hyljeksitystä ja onnettomasta poikapolosta, jota oikeastaan kukaan ei halunnut eikä rakastanut.

Pikku-Johnilla oli itse asiassa ottajia enemmän kuin monella muulla, vaikka hän päätyi kuusivuotiaana äitinsä keskiluokkaisen siskon Mimi Smithin ja tämä miehen George Smithin kasvatiksi, kun eronneet äiti ja isä eivät pystyneet sopimaan erimielisyyksiään.

John Lennonin suhde boheemiin banjoa soittaneeseen äitiin Julia Lennoniin - hän jäi rattijuopon poliisin alle 1958 - onkin yksi elämäkerran keskeisiä juonteita. Ja häneen liittyy myös yksi sen "paljastuksista". Lennon kertoi myöhemmin nauhalle, kuinka hän lepäsi neljätoistavuotiaana päivälevolla Julian kanssa ja kosketti vahingossa hänen rintaansa:

"Olen aina ajatellut, että olisi pitänyt jatkaa. Hän olisi hyvinkin saattanut suostua."

Norman palaa lauseeseen myöhemmin vielä muutaman kerran, mutta ei tiedä, mitä hänen pitäisi siitä päätellä. Keskeneräisiltä vaikuttavat myös arvuuttelut Johnin ja Paul McCartneyn sekä Johnin ja Beatlesin homon managerin Brian Epsteinin suhteesta.

Mutta yhtä suhdetta Norman saa selvennettyä. Alfred Lennon kuvataan usein esikoisensa hylänneeksi vastuuttomaksi merimieheksi, mutta nyt hän näyttäytyy kiehtovana ja puolittaisena olosuhteitten uhrina, jonka virheitä oma poika toisti omassa elämässään.

Paitsi että poika saattoi olla ilkeämpi, ja välillä oikea paskiainen. Normanin kirjassa hän onkin ristiriitainen ja ennustamaton hahmo, jonka väkivaltaisista kohtauksista sai osansa myös ensimmäinen vaimo, Julian-pojan äiti Cynthia Lennon. Norman uusii kirjassa myös tuoreen väitteen, jonka mukaan raivostunut Lennon olisi aiheuttanut päähän osuneilla potkuillaan välillisesti Beatlesin ensimmäisen basistin Stuart Sutcliffen kuoleman.

Lennonin elämäntarina - ennen Beatlesia, Beatlesin aikana ja Beatlesin jälkeen - ei tarjoa silti suurempia yllätyksiä, vaikka Norman on haastatellut vanhojen perheenjäsenten ja tuttavien ohella useita avaintodistajia: muun muassa Paul McCartneya, tuottaja George Martinia, Beatlesin Apple-yhtiön pomoa Neil Aspinallia sekä tietysti toista vaimoa Yoko Onoa.

Luettuaan käsikirjoituksen Ono otti kuitenkin etäisyyttä, eikä antanut kirjalle hyväksyntää, koska se oli hänen mielestään "ilkeä Johnia kohtaan". Norman ällistyi, sillä John Lennon ei ole ilkeä ja pyrkii vielä puhdistamaan Yoko Onon maineen Beatlesin hajottaneena oman edun tavoittelijana. Ja osittain aivan perustellusti.

Jukka Petäjä ja Jukka Relander keskustelevat Beatlesista ja 60-luvusta Norsuradiossa klo 13.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi