Inhimillinen komedia kertoo kulttuurin kuolemasta

Toiminta ja seksi ovat surkeaa seurattavaa trillerissä kirjallisuusmiehen elämästä

Kuusikymppinen Fredrik Lång on jo pitkään tehnyt parhaansa, jotta hänen kirjojaan ei myytäisi liikaa. Finlandia-ehdokkuuksiin saati turhanaikaisiin haastatteluihin hän ei suostu ja - mikä merkittävintä - vaihtaa heti aihepiiriä, tyyliä ja tekniikkaa, jos edellinen romaani löytää leveälti lukijoita, kehutaan ja uhkaa siten muuttua ennakko-oletuksia luovaksi kahleeksi.

Esimerkiksi: Johtaja Raskin muotokuva (1988) näytti aloittavan kotimaisen sukusaagan, ja sitä tietä Långista olisi tullut rakastettu kertoja, kuten sanonta kuuluu.

Jatkon sijasta saatiin Italiaan suunnannut Ajatuksen ja tunteen matka (1991), joka selvitteli, minne katosi kuvataiteissa Leonardosta Cézanneen pätenyt kauneusihanne: miksi perinteiset ihanteet piti lyödä pirstaleiksi?

Läheisen vieraan mysteeriä neuvostoaikana ja nyt rakkauden, syyllisyyden ja sovituksen koskettavissa maastoissa avasi Venäjän serkku (2003). Se romaani kaikkien olisi kannattanut lukea, tietysti avartuakseen, mutta ihan vain myös nautinnokseen.

Seuraaja oli oppineesti filosofeeraava ja raskas Elämäni Pythagoraana (2005), joka rikkoi huolellisesti menneisyysilluusion - eli vei karkin lapsen suusta.

Kaikkea Tammi ei ole Långilta suomennuttanut, mutta kuitenkin kiitettävän paljon. Nyt Korkeavuorenkadulla uskotaan romaaniin Minä, Dosentti ja Jane, vaikka se on jälleen kerran loikka johonkin ihan muuhun, murhajuttu.

Juu-u, trilleri!

Mutta niin epätoiminnallinen ja surkeaseksinen, että lajin intomieliset lukijat pettyvät varmasti. Tämä on lupaus.

Sen sijaan niin sanotun korkeakirjallisuuden hienopieruporukoille on tarjolla herkullista sisäsiittohauskaa, tietysti tiukan pokerinaaman takaa.

Ensin haukutaan valtalehtien kulttuuritoimitukset. Tai oikeastaan vain yhden, sillä pienen maan kapeassa kentässä valta ei jakaannu, ja sinne yhteen ja ainoaan the toimitukseenkin mahtuu vain yksi kuningas, tässä tapauksessa kirjan nimessä mainittu Dosentti.

Teoksen Minä, pikkupiski, voi vain räksyttää vieressä: missään osassa lehteä älyllisyys ei ole niin syrjäytetty kuin juuri sen tyyssijassa, Dosentin johtamilla kulttuurisivuilla. Ennen oli paremmin.

Minä tietää mistä puhuu, sillä juuri hän siellä kulttuuriosastossa on omasta mielestään vaalinut älyllisyyttä laatimalla kritiikkejä, kaikkein mieluiten lempiaiheestaan Itävallan kirjallisuudesta.

Nyt se aihe ei enää kelpaa, eikä oikein muukaan itsestäänselvä henkevyys. Nuhteeton kriitikko siivotaan ensin naurunaiheeksi toimituksen syrjäkamariin ja sitten unohdukseen, ulos koko talosta. Blogia hän saa pitää, koska sitä ei lue kukaan. Kulttuurielämän ansarikukkaa kohdellaan kuin rikkaruohoa.

Vaan vielä hän näyttäisi niille, laatisi sen suuren arvostelun! Se on yhä tekemättä, vaikka Minän ajatukset ovat "valikoidun briljantteja", kuten Wittgensteinin mielikuvituskaverin kuvaan kuuluu.

Jane murhataan, Minää epäillään, eikä hän - jännityskirjallisuuden ikiaikainen halveksija - osaa kieltääkään, kun oma esteettinen elämä äkkiä muuttuu trilleriksi, ylevä henki sotketuksi alhaisuuteen.

Lisäksi korkeajännitelinja kodin lähellä aiheuttaa sähkömagneettisen kentän, joka on oikeasti salajuoni Minän aivotoimintaa vastaan...

Suomentaja Marja Kyrö luonnehtii osuvasti kirjan kansiliepeessä: "Melkein tekisi mieli lukea, että Lång puolustaa kirjailijan luovuttamatonta oikeutta sulkeutua omaan norsunluutorniinsa."

Sillä niinhän se on, että verkkaiset kehittelyt ja muu päämäärätön fundeeraaminen uhkaavat kuolla sukupuuttoon, koska nyt pitää heti saada tuloksia.

Vapaille hengille suodaan aina vain vähemmän tilaa liihotella tiedotusvälineiden areenoilla. Ken pitää sitä oikeutenaan ja yhä yrittää tarjota aarteitaan, on uljas hupsu.

Pelkkiä narrin rooleja romaanin Minälle jää myös rakastajana sekä miesten välienselvittelyissä. Silti hänen täydellisessä antisankariudessaan piilee jotain suurta. Jos ei muuta niin yksilöllisyys, oikeus olla epäkelpo.

Ja saattaahan Minän vainoharha olla totta.

Myönnettävä on, että ohuenlaisesti the Helsingin Sanomissakin on viime aikoina seurattu Itävallan kirjallisuutta. Vaikka olisi syytä.

Kuten niidenkin siellä pitäisi vahdata meidän saavutuksiamme, vaikkapa juuri tätä filosofian tohtori Långia, sillä hänen uusintaan voi pitää Elias Canettin trilogian "Inhimillisen hulluuden komedia" jälkikaikuna.

Massojen ja vallan kriitikko, vuoden 1981 nobelisti Canetti syntyi Bulgariassa mutta eli ratkaisevimmat vuotensa Wienissä. Trilogiasta valmistui vain romaani Sokeat ( Die Blendung, 1935), jossa päähenkilö hautautuu omaan valtakuntaansa, kirjastoon, ja "sokeutuu" maailmalle.

Maailman väkivalta tunkeutuu lopulta miehen pään sisään ja tuhoaa sekä hänet että hänen keisarikuntansa. Tai oikeammin: hän tekee sen lopulta ihan itse.

Miten käy myöhempien aikojen kirjaviisaan sokean, joka ei siis enää oikein näe muita ihmisiä todellisina? Kykeneekö Långin Minä vielä tekemään ratkaisevan pienen eron oman päänsä ja maailman päättömyyden välillä?

Arvoisat itävaltalaiset, ottakaa ja katsokaa, miten käy.

Kerrankin on niin, että romaanin pitääkin pikkuisen maistua paperilta.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi