Inhimillisiä havaintoja arkipäivän sattumuksista Sauli Niinistö katsoo taakseen ja näkee elämän haurauden

kirjat

S

auli Niinistössä ja

Mauno Koivistossa on jotakin samaa. Koivisto vältti poliittista julistamista ja viljeli puheissaan vihjeitä ja vertauskuvia. Ihailijat pitivät vaikeaselkoista fundeerausta filosofisena ja suosio kasvoi.

Niinistö on viivytellyt poliittisten ratkaisujensa julkistamista ja uskotellut, ettei huomion valokeila kiinnosta puolivallatonta leskimiestä. Arvoituksellisuus on kannattanut hänellekin. Presidentinvaalit olivat lipsahtaa voitoksi ja eduskuntavaaleissa tuli kaikkien aikojen äänisaalis.

Hiljaisten historia ei lisää Niinistön poliittista läpinäkyvyyttä. Se ei ole tavanomainen avaus mieheltä, jonka monet uskovat olevan seuraava tasavallan presidentti.

Viime presidentinvaalien alla Niinistö herätti huomiota tilittämällä vaalikirjassaan

Viiden vuoden yksinäisyys vaimon kuoleman tuottamaa surua ja yksinäisyyttä. Uusi kirjoituskokoelma on poliitikon puheenvuoroksi vielä erikoisempi.

Henkilökohtainen näkökulma elämän haurauteen korostuu pitkässä päätösesseessä

Surun siluetit. Esitys käsittelee Niinistön elämän toista suurta tragediaa, joutumista tsunamin kouriin Thaimaan Khao Lakissa jouluna 2004.

Niinistö kuvaa yksityiskohtaisesti omia ja perheenjäsentensä kokemuksia kohtalokkaana tapaninpäivänä. Hän pohtii, kuinka pienistä sattumista moinen täpärä selviytyminen tai selviytymättä jääminen oli kiinni.

Halu lukea

Jari Tervon romaania oli herättänyt Niinistön poikkeuksellisen varhain, poika taas oli jalkeilla vatsataudin takia. Aikaa jäi juuri ja juuri sähköpylvääseen kiipeämiseen. Yhtä satunnaisten syiden takia monet jäivät kuolemanloukkuun.

Sattumaa vai johdatusta, kysyy Niinistö ja vastaa: "En minäkään usko, miten minulla olisi voinut olla johdatus myötä, kun sitä ei ollut heillä, jotka olivat viattomia. Pienillä lapsilla."

Pienet ihmiset historian voimien ja kohtalokkaiden sattumien armoilla ovat teemana myös teoksen muissa kirjoituksissa. Sävy on niissä paljon kepeämpi. Osa kertomuksista on fiktiivisiä, osa perustuu Niinistön kokemuksiin elämän kommelluksista.

Amerikan vaihto-oppilas ei ymmärrä oikean ja väärän eroa. Aamuruuhkassa toikkaroi mies, joka ei tiedä viikonpäivää, ei vuorokaudenaikaa. Maksettu jänis voittaa vahingossa juoksukilpailun, kun taas ammattipyöräilijä jää kiinni dopingista.

Investointipankkiirin eroottinen mielikuvitus alkaa laukata, kun citymaasturin avoimesta ikkunasta roikkuu savuketta pitelevä siro käsi, mutta seuraavissa liikennevaloissa käden toisesta päästä löytyy viiksekäs maalaismies.

Niinistön teksti ei ole unohtumatonta maailmankirjallisuutta. Kirjalle ei kannata ennustaa edes Finlandia-ehdokkuutta, mutta esitys ei ole myöskään latteaa tai kömpelöä. Huumori, ironia ja jopa itseironia ilahduttavat, samoin lempeän myötätuntoinen asenne, jota kirjoittaja useimmiten osoittaa kuvattaviaan kohtaan.

On

Hiljaisten historiassa politiikkaakin. Sen osalta voidaan esittää myös kriittisiä kysymyksiä.

Niinistö rinnastaa 1970-luvun suomettumisen, jota hän oudosti kutsuu suomalaistumiseksi, ja 1980-luvun kasinotalouden lainahuuman. Molemmissa oli hänen mielestään kysymys joukkosokaistumisesta.

Syvää sympatiaa tuntien Niinistö kuvaa rakennusurakoitsijaa, jonka pankinjohtaja houkutteli lainavetoiseen laajennushankkeeseen, vaikka lama oli jo ovella. Siinä meni yritys, appiukon kesämökki ja asunto, avioliitto ja terveys. Kova työ ja rehellisyys eivät perineetkään maata.

Kirjan yleisestä linjasta poiketen ei suomettuneille paljon myötätuntoa heru. Kaikkien sopulivaellusten äidin loivat Niinistön mukaan ne 1960- ja 1970-lukujen aktivistit, "joiden elämän edellytyksenä oli luoda luottamuksellisia suhteita Neuvostoliittoon ja ladella uskomattoman typeriä ja naiiveja latteuksia naapurin ihmeellisestä järjestelmästä".

Niinistön suomettumistulkinta hahmottuu Kokoomuksen oikeistosiiven näkökulmasta. Siinä liioitellaan naiivien reaalisosialismin ylistäjien määrää ja merkitystä.

Oikeasti Neuvostoliittoa ihailivat vain taistolaiset, jotka olivat poliittisessa marginaalissa. Useimmille idänsuhteiden rakentaminen oli reaalipolitiikkaa. Kritiikin odottaisi kohdistuvan pikemminkin motiivien kyynisyyteen kuin naiiviuteen.

Ajankohtaiselle ulkopolitiikalle on

Hiljaisten historiassa uhrattu pari sivua. Niillä heijastuu sama uusi kokoomuslainen aktiivisuus, joka herätti kohua puolustusministeri

Jyri Häkämiehen äskettäisessä puheenvuorossa.

Niinistö ennustaa kolmen kehityslinjan vaikuttavan Suomen lähitulevaisuuden ulkopolitiikkaan. Hän uskoo, että EU:n ja Venäjän suhteet lähenevät, EU saa Natossa enemmän puhevaltaa ja Suomessa laaja amerikkalaisvastaisuus vähenee presidentti

Bushin kauden päätyttyä.

Niinistön mukaan tällaiseen tilanteeseen "kannattaisi tähdätä ja valmistautua". Hän ei suoraan sano, että tällöin Suomelle tulee ajankohtaiseksi liittyä Natoon, mutta odottaa lukijan päättelevän juuri näin.

Epäreilua on se, että vaietessaan itse Nato-jäsenyydestä Niinistö syyttää avoimuuden puutteesta niitä, joiden ulkopoliittinen analyysi on toisenlainen.

Moni ei pidä Natoon liittymistä ajankohtaisena, koska Nato-optio eli mahdollisuus uhata jäseneksi liittymisellä voi olla parempi tapa painostaa Venäjää kuin itse jäsenyys ja koska nykyistä Natoa leimaa presidentti Bushin katastrofaalinen ulkopoliittinen linja. Nämä perustelut eivät ole ainakaan vähemmän avoimia kuin kokoomuslaisten esittämät.

Niinistön kirjan monet lukijat ovat enemmän kiinnostuneita kirjoittajasta kuin kuvauksen kohteina olevista maan hiljaisista. Esityksestä hahmottuukin kuva arvostelukykyisestä ja huumorintajuisesta poliitikosta, jolla tosin on myös dogmaattisia poliittisia kantoja.

Kirjassa on kuitenkin niin vähän politiikkaa, ettei sitä voida pitää vuoden 2012 presidentinvaalien lähtölaukauksena. Kun sinne päin kuitenkin ollaan menossa, olisi jossakin vaiheessa hyvä tietää lisää Niinistön varsinaisesta poliittisesta ajattelusta.

Juha Sihvola

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin johtaja.

kotimaa a 4

Niinistö puolusti

Häkämiehen puhetta

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi