Intohimon runoja

esikoiskirja. Nainen on kadonnut, ja maisema on ränsistynyt, puoliksi epätodellinen kaupunki. Mukana on paljon yksinäisyyden romantiikkaa ja ylitsepursuavaa hehkutusta. Jussi Sutisen esikoiskokoelman ote, tunnelma ja kielikuvat vetävät mukaan, ja urbaani autiomaa on maalattu vahvoin ja lavein vedoin. Runoissa on intohimoa ja värikylläisyyttä - siis ominaisuuksia, jotka eivät enää ole kovin yleisiä ainakaan julkaistussa runoudessa.

"Yön kynsi, Nosferatu / raapii mustavalkoisen / aamun katoavan kaupungin kaduille / kuin mykkäelokuvan."

Maisema ja lähestymistapa siis kiehtovat. Sutisen runot tuovat mieleen toisen Savukeitaan runoilijan Mikko Myllylahden. Myös J.K. Ihalaisen kuumeiset rappiokuvat vilahtavat joukossa, jokunen runo on selvä Apollinaire-pastissi. Baudelaire mainitaan nimeltä.

Ainekset ovat valmiit, ja kuvasto vyöryy. Kuolleiden kaupunkien muistikirja sortuu kuitenkin turhaan monisanaisuuteen ja raskaisiin partisiippirakenteisiin. Kun mukana on paljon sellaisia ilmauksia kuin "määrittelemättömän tulevaisuuteni maaginen teatteri" tai "unenmuotoinen huuto piilotajunnan kubistisista kuvista", alkaa toivoa parempaa rytmitystä ja määresanojen karsintaa.

Tulee sellainen tunne, että Sutinen antaa mielleyhtymien virrata. Silloin syntyy paljon osumia, mutta myös tyhjyyttään koliseva aines ryöppyää vapaasti rinnalla. Aiottu intensiteetti vähenee kovasti.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi