Isänmaallinen viisaus ja jälkiviisaus

Suurlähettilään taival Raatteen tieltä Neuvostoliiton tuhon päiviin

Björn Alholmin työura isänmaan palveluksessa alkoi hyytävän kylmältä ja veriseltä Raatteen tieltä talvisodan ensimmäisinä viikkoina ja päättyi Tukholman-suurlähettilään eläköitymiseen siihen aikaan, kun Neuvostoliitto katosi maailmanhistoriasta.

Ääripäiden väliin mahtuu ulkoasiainhallinnon kenttämiehen työtä seitsemän eri suurlähetystön päällikkönä ja ministeriön huippujohtoa avustavia virkoja.

Läpi koko työuransa Alholm kantaa isänsä jääkäriperinnettä ja oman rintamakokemuksensa taakkaa, ja on kummastakin ylpeä. Hän on vanhanaikaisella ja siis historiallisesti oikealla tavalla isänmaallinen mies.

Vähemmästäkin leimautuu ulkoasiainhallinnon toisinajattelijaksi. Varsinkin kun uran aktiivisin ja näyttävin vaihe osui 1970-luvulle. Jääkäriaate ja Raatteen tie eivät silloin olleet varsinaisesti päivän sana. Sen Alholm sai tuntea nahoissaan.

Siksi hänen teoksensa Toisinajattelija suurlähettiläänä rivien välistä tihkuu hienostuneisuudella peitelty katkeruus. Sen kyllä ymmärtää hyvin, mutta sellainen ei ole hyväksi kirjalle.

Kun sosiaalidemokraatit

yrittivät rynnäköllä vallata ulkoministeriön, heidän poliittinen höyryjyränsä runttasi Alholmin pari kertaa. Sen lisäksi presidentti Urho Kekkonen käveli hänen ylitseen mennen tullen.

Sairaalle Jaakko Hallamalle oli pedattava Moskovan suurlähettilään paikka, jotta presidentillä olisi mahdollisuus nauttia tämän puolison läheisyydestä, mutta pitää hänet samalla turvallisen välimatkan päässä. Alholm siirrettiin vastoin tahtoaan Bonniin huomiota herättävän monisanaisen selitysryöpyn saattamana.

Alholmin esiin kaivama aineisto Hallama-episodista karmii selkäpiitä. Diplomaattisen vesilasimyrskyn silmään ilman omaa syytään joutunut virkamies ei kuitenkaan pysty kuvaamaan ihmeellistä näytelmää niin tyynin mielin, että lukija tuntisi asian nyt selvitetyksi. Päinvastoin.

Mutta sen Alholm kyllä osoittaa, että jotakin hyvin erikoista rouva Anita Hallamassa on. Mikä sai Kekkosen pelkäämään tätä naista? Oliko pohjoisten metsien Madame Pompadourilla korskean charmin lisäksi myös jotain muuta, jolla hän piti presidenttiä koukussaan?

Jos vastaus joskus paljastuu, se voi olla hyvinkin tyhjänpäiväinen. Kuitenkin tällainen selittämätön epämääräisyys Kekkosen persoonallisuuden terävässä profiilissa askarruttaa kunnes se saa selityksensä.

Alholm polemisoi

hartaasti Juhani Suomen Kekkos-kirjojen mainintoja Moskovan suurlähetystön toiminnasta. Se on sinänsä hauskaa henkistä miekkailua, mutta koskee suurimmaksi osaksi pikkupiirteitä, jotka tuskin enää kiinnostavat muita kuin Alholmia itseään.

Alholmin isänmaallinen närkästys Kekkosen ajan suomettuneisuudesta on varmaan ollut aito ja syvä jo hänen suurlähettiläsaikanaan. Mutta onko se sentään voinut silloin olla niin fundamentalistisesti ehdotonta kuin nyt jälkeenpäin?

On vaikea kuvitella, miten niin rehellinen mies kuin Alholm olisi voinut jatkaa Kekkosen Suomen suurlähettiläänä, jos hän jo silloin ajatteli kuin Hannu Rautkallio nykyisin. Kekkoselle ja hänen hovilleen tuomiota jylisevän pasuunan rajuimmat töräykset taitavat sittenkin mennä jälkiviisauden tiliin. Kekkosen nöyräselkäisyyttä roimiessaan Alholm ei kuitenkaan pelkästään paheksu vaan myös pohdiskelee. Ulkoministeriön mies kun on, hän arvostelee rajusti Kekkosen voiman kaudella omaksuttua tapaa hoitaa yhteydet Neuvostoliiton ylimpään johtoon tiedustelukanavia pitkin ohi ministeriöiden.

Alholm kiinnittää huomiota siihen, miten riskit kasvavat, jos heittäydytään yhden tietokanavan varaan. Hän osuu koko kylmän sodan ajan perusongelman. Kun vain neuvostoliittolainen tieto Neuvostoliitosta oli sallittua, jotain hyvin oleellista saattoi jäädä pimentoon sekä tietämisen että ymmärtämisen tasolla.

Alholm havainnollistaa kekkoskritiikkinsä ottamalla esimerkiksi presidentti Mauno Koiviston. Tämän luonnottoman nihkeän Baltian-politiikan luontevin selitys saattaa todella olla se, että presidentti vielä 1980 -ja 1990-lukujen taitteessa hyväksyi ja hyödynsi vain Kremlistä tullutta tietoa.

Jukka Tarkka

Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori, joka toimii vapaana tutkijana ja kolumnistina.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi