Isänmaan ja taiteen puolesta

Historiallisen romaanin neljä kattausta

Historiallinen romaani on meillä käsitellyt kansallisuuden rakentumista kriisien kautta. 1800-luvun loppu ja 1900-luvun alku oli yksi kriittinen vaihe. Laila Hirvisaaren Vuoksen helmi ja Raija Orasen Fanny kuvaavat sitä.

Toisin kuin realistinen romaani historiallinen romaani on tavannut katsoa kartanosta kansaan päin, ei päinvastoin. Pirjo Tuomisen Kotiopettaja ja Eeva Vuorenpään Kotkansilmän perintö ovat kartanoromaaneja. Tuominen kuvaa länsisuomalaista ruukinkartanoa 1830-luvulla, Vuorenpää hämäläistä Kotkansilmää 1960-luvulla. Romaani on jatkoa viime vuonna ilmestyneelle Kotkansilmälle.

Hirvisaaren Imatra-sarjassa, josta nyt ilmestyi neljäs osa, on keskiössä Valtionhotelli, Vuoksen helmi, Orasella Sinebrychoffien kaupunkitalo Helsingissä ja Ferdinand Wahlbergin, perheen vävyn, kartano Veikkolassa.

Hirvisaaren ja Orasen teosten kiintoisimmat henkilöt liittyvät Venäjään. Hirvisaaren Julia Mortonin isä oli venäläinen, äiti on suomenruotsalainen ja siippa britti.

Orasen Ferdinand Wahlberg, lääkintöhallituksen pääjohtaja, oli kasvanut Venäjällä, saksalaisessa siirtokunnassa. Wahlberg oli myös suosittu näytelmäkirjailija, mutta ruotsiksi kirjoittavana hän jäi nousevan suomenkielisen kirjallisuuden jalkoihin ja unohtui.

Poliittisesti Morton ja Wahlberg suhtautuvat Venäjään eri tavoin. Edellinen kritikoi sitä rohkeasti Suomen sortamisesta, jälkimmäinen katsoo, että se on laillinen isäntä ja Bobrikov sen edusmies.

Imatra-sarjassa on kahdenlaista venäläisyyttä: hyvää ja huonoa. Hyvää edustavat poliittisesti toisin ajattelevat, jotka ovat Kannaksella piilossa. Julia Morton käy tapaamassa heitä Terijoella.

Kautta tuotantonsa Hirvisaari on rakentanut historiallista ja mentaalista suomalaisuutta itäisestä näkökulmasta käsin.

Imatra-sarjassa monikansalliseen piiriin liitetään Inkerinmaa ja Viro, mutta myös kannetaan huolta siitä, että Kannaksella hallitsee venäläinen pääoma, huvila huvilan vieressä. Tuntuuko tutulta?

Tuominen on vakiinnuttanut historiakarttaamme länsirannikon ja Satakunnan, jotka vauraina eroavat siitä köyhästä ja kaihoisasta Sisä-Suomesta, josta 1800-luvulla tehtiin perisuomalainen maisema.

Viime aikoina on tavattu liittää historiallisiin romaaneihin lähdetiedot. Eikö luoteta kaunokirjallisuuden, viihteisenkin, kykyyn luoda oma vakuuttava maailmansa, joka ei tunne tietokirjan rajoitteita?

Historiallinen romaani on luontojaan entäs jos -kirjallisuutta. Jos se ryhtyy ylen realistiseksi, jotain sen loihdusta katoaa. Niin on käydä Tuomisen teokselle, kun se selittää ruudin valmistusta Tamareen kartanossa.

Hirvisaari ja Vuorenpää antavat myös työväen puhua omalla äänellään. Tutustumme muun muassa Imatran tehtailta nousevaan kansanedustajaan Vilma Haikalaan ja Kotkansilmän puusepän arkkitehtityttäreen Riittaan, joka aloittaa Alvar Aallon toimistossa.

Hirvisaaren Julia ja Vilma ja Vuorenpään Riitta ovat herttaisia sankarittaria: pelottomia, ahkeria ja siveellisiä, kansakunnan suolaa. Orasen Fannyssakin on ryhtiä, ja Tuomisen romaania hallitsevat tönkön mieskotiopettajan sijaan Deckerien värikkäät naiset.

Isänmaan ohessa elämä kuuluu historiallisissa romaaneissa taiteelle: runoille, lauluille ja taidepuheelle. Hirvisaaren Julia ystävystyy ihailemiensa venäläisten taiteilijoiden kanssa, muun muassa jumalaisen Vaslav Nižinskin. Vuorenpään Riitta puhuu suomalaisen arkkitehtuurin noususta toisen maailmansodan jälkeen.

Orasen Fannylle taide on suoranainen elämäntehtävä. Ruotsalaisen teatterin tähti Fanny Grahn jätti lavan, kun avioitui Sinebrychoffin panimosukuun. Miehensä kanssa hän keräsi merkittävän taidekokoelman, jonka kartutusta me lukijoina seuraamme. Fanny kertoo siitä, miten joskus todella on ollut mahdollista yhdistää vauraus, suomenmielisyys, sosiaalinen vastuullisuus ja hyvä taidemaku.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi