Jääkaapissa Terijoen hiekkaa

Irina Javnen (s. 1966) esikoisrunokokoelma kulkee monia teitä muistin arkistoihin. Lapsen, tytön ja naisen identiteetin syntykertomus kutoutuu laajempaan perhehistoriaan, jonka kokoelman lieveteksti tarkentaa karjalaisen evakkosuvun tarinaverkostoksi. Tämän kuvion taustalle on vielä viittein hahmoteltu koko länsimaisen kulttuurin painolastia, hyvässä ja pahassa.

Näin runoissa ajat ja kulttuuriset paikat kerrostuvat usein myyttisestikin; äidit, lapset ja omenapuut läpäisevät historiaa ikuisesti, kyyneleet ovat karjalaisia itkuja kaikilta vuosikymmeniltä.

Kokoelman seitsemän numeroitua pienimuotoista osastoa jäsentävät runosarjoja, jotka ovat vaihdellen säkeisiä ja proosarunoksi ladottuja. Käytetyillä muodoilla ei tunnu tällä kertaa olevan juuri merkitystä runojen ilmaisun kannalta.

Lapsen silmin nähty sukupolvien sykli on Javnen kokoelman sensitiivisyydessään sattuvinta runopuhetta: "äiti ottaa avaimen ja naarmuttaa lapseen kodin ja sanoo, pöytää ei saa naarmuttaa. Lapsi puree pöytään hampaanjäljet, jotta voi niitä aikuisena ihastella, lapsen jälkiä. Lapsi laitetaan laatikkoon, lapsi otetaan laatikosta."

Vahvojen, elettyjen muistikuvien voima kantaa runoja usein hyvin, ja varsinkin silloin kun niiden kuvakieli malttaa tehdä tilaa merkityksien synnylle: "Aina kun menen junaan on kesä, raiteissa linnunlaulun kuumuus, / aikataulun padotut odotukset, unelma myöhästymisestä ja illoista, / joina voi sanoa: kesä tuli, kesä tuli kuin takatalvi etuovesta ja ikkunasta."

Javne on kiinnostunut metaforien punomisesta elollistamalla: "Siipiesi silmät valvovat uniani, katson kun puhallat kiviä, hartioilta alkavat maanvyöryt, yön keveydessä sortumavaara, kiviä kasvaa minussa, syntymättömiä puita."

Tällaiset elementtien rinnastuksille perustuvat kuvalliset ilmaukset tuottavat väliin onnistuneita absurdiin heilahtavia merkityksiä, mutta aina ei Javne tunnu uskovan, että vähempi olisi enempi.

Etenkin kokoelman viimeisissä pikkuosastoissa silmiä, jalkoja, käsiä, siipiä, oksia, juuria, syliä, selkiä, kainaloita, vartaloista puhumattakaan on kirjavanaan koko elollinen ja eloton luonto taivaan kantta unohtamatta. Näin ristiin kudotut, personifioidut metaforat kaatavat helposti koko runon tahattoman sekavaksi kliseekimpuksi.

Kaikkeutta syleilevä luontoruumis on silti tämän esikoiskokoelman ilmaisua kannatteleva keskus, ihmistä suurempi ja ajaton: "Vihreä sanoo olevansa vihreä vain keisarin yllä, kuuset alati laineissa nukkuvat keinuttavat käpyjä kehdossaan. Sinunkin silmiesi värin kirjoitin tähän, jotta muistaisit, että ihmisessä kerrostuu maa ennen kuolemaa."

Irina Javne: Olen syntynyt, sanotaan. Gummerus. 66 s. 20 e.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi