Jalat menevät alta, mutta puhe kulkee

Kirja hermojen pettämisestä, neurooseista, selittämättömistä vapinakohtauksista ja neurologisista krampeista. Jo tässä vaiheessa moni alkaa haukotella. Kirjan aiheet eivät ole niitä kaikkien seksikkäimpiä. Ei kannattaisi kuitenkaan haukotella, sillä Siri Hustvedtin juuri suomeksikin ilmestynyt teos Vapiseva nainen. Hermojeni tarina on loistava ja mukaansa tempaava kirja, jota lukee kuin romaania.

Siri Hustvedt (s. 1955) onnistuu limittämään uskottavasti ja elävästi oman tarinansa yleiseen diagnostiikkaan ja sairastamisen fenomenologiaan, vaikka liikkuu psykologian, psykiatrian, farmakologian ja neurotieteiden epämääräisesti määrittämässä rajatilassa, jossa on tarjolla enemmän kysymyksiä kuin suoranaisia vastauksia.

Kirjassa Vapiseva nainen hän panee itsensä likoon ja etsii itse vastauksia näihin kysymyksiin. Samalla hän yrittää rakentaa siltaa perinteisen psykologian ja neurotieteiden välille.

Henkilökohtainen kirja sai alkusysäyksensä kirjailijan saamasta kahdesta selittämättömästä vapinakohtauksesta.

Ensimmäinen iski häneen toukokuussa 2006, kun hän oli pitämässä Minnesotassa puhetta kaksi ja puoli vuotta aiemmin kuolleen isänsä kunniaksi järjestetyssä tilaisuudessa, jossa hänen St. Olaf Collegessa professorina toimineelle isälleen istutettiin oma muistomänty muistolaattoineen. Toinen kohtaus pani hänen ruumiinsa vapisemaan holtittomasti Key Westissa pidetyssä kirjallisuustapahtumassa seuraavan vuoden tammikuussa.

Kummallakaan kerralla kohtaus ei estänyt häntä puhumasta ja esittämästä asiaansa normaalisti. Ruumis ja mieli olivat vain eri paria.

"Minulla on ollut jo lapsesta alkaen erilaisia neurologisia oireita. Olen ollut niistä aina kiinnostunut, koska ne liittyvät elimellisesti tärkeään kysymykseen: kuka minä olen? Miten meistä tulee sellaisia mitä olemme?", Siri Hustvedt tiivisti kirjansa motiivit, kun tapasin hänet viime syksynä hänen kodissaan Brooklynissa. Vapiseva nainen myös kritisoi voimakkaasti länsimaisen lääketieteen medikalisaatiota, joka koskee myös monia psyykkisiä tauteja, joille ei ole löydettävissä fysiologisia syitä.

"Osaltaan haluan tässä kirjassa myös osoittaa, että lääketieteen historiassa on ollut hetkiä, jolloin teoriat ja ajatukset ihmisen psyyken sairauksista tai poikkeamista ovat olleet osuvampia kuin nyt. Lääketiede ei välttämättä marssi koko ajan vauhdilla kohti parempaa ja isompaa", Hustvedt muistutti.

"Kirja on tavallaan odottanut jo pitkään sitä, että kirjoittaisin sen".

Siri Hustvedt muistuttaa kirjassaan Vapiseva nainen, että nykyään dissosiatiiviseksi konversiohäiriöksi niputettavien psyykkisten ongelmien henkilökohtaisuus heijastuu myös kielessä. Ne ovat yhtä sairastuneen ihmisen kanssa.

Jos joku sairastuu syöpään, sanotaan, että hänellä on syöpä. Sama pätee vaikkapa keuhkokuumeeseen tai sokeritautiin. Kun siirrytään psyyken puolelle, tilanne muuttuu. Sanotaan, että potilas on epileptikko tai todetaan, että potilas on maanis-depressiivinen. Sen sijaan ei sanota, että potilas on syöpä.

Hustvedtin mukaan neurologisissa tai psykiatrisissa sairauksissa tautiin ei liitetä vierauden tai ulkopuolisuuden elementtiä kuten muissa sairauksissa.

Traumojen, tiedostamattoman ja torjunnan merkitys ja funktio neurooseja säätelevinä tekijöinä pakottaa Siri Hustvedtin palaamaan Sigmund Freudin hysterian käsitteeseen, joka on hänen mielestään turhaan kuopattu. Se on yhä edelleen hyvä termi kuvata monia ja monenlaisia psyykkisiä sairauksia tai sielullisia poikkeamia, joille ei löydy selvää fysiologista syytä. Hän myös toivoo, että neurotiede voisi mahdollisesti kartoittaa näiden prosessien kemiaa ja paljastaa, mitä aivoissa tapahtuu. Hän muistuttaa, että sama haave oli itse asiassa myös Freudilla, mutta silloinen lääketiede ei antanut siihen mahdollisuuksia.

Siri Hustvedt huomauttaa, että hysteria on lakaistu maton alle ja korvattu käsitteellä konversiohäiriö, joka tarkoittaa elimellisoireista ongelmaa. Ratkaisu ei ole hyvä, koska lähes kaikissa tapauksissa tällaista elimellistä ongelmaa ei ole.

Vaikka hysteerikot eivät ole sanan ahtaassa mielessä sairaita, he eivät ole missään nimessä tekosairaita, toteaa Siri Hustvedt Vapisevassa naisessa.

Hänen mukaansa "konversio-oireet matkivat usein neurologisia oireita: on halvauksia, kohtauksia, kävelemis-, nielemis- tai puhumisvaikeuksia, sokeutumista ja kuuroutumista."

Kun neurologi sitten tutkii potilaan, hän ei löydä yleensä mitään sellaista, joka normaalisti aiheuttaisi nämä ongelmat. Hysteerikko ei kuitenkaan voi mitään sille, mitä hänelle tapahtuu. Aina diagnoosia ei löydy.

Juuri tämä ristiriita vie Siri Hustvedtin huimalle henkilökohtaiselle tutkimusmatkalle omaan sairaushistoriaansa ja alan avoimien kysymyksien maailmaan. Vapisevan naisen kiistaton ansio on siinä, että Hustvedt osaa kirjoittaa selkeästi, luontevasti ja ymmärrettävästi myös niistä usein vaikeina pidetyistä psykologisista teorioista ja näkemyksistä ja aivotutkimuksen uusista tuloksista, jotka eivät yleensä avaudu keskivertolukijalle kovinkaan helposti.

Omien neuroosien ja kohtauksen pohdinta johtaa Siri Hustvedtin tarkastelemaan myös muistin ja kirjoittamisen monipolvista suhdetta, teoreettisesta näkökulmasta.

Seuraavassa kirjassaan Siri Hustvedt kuitenkin palaa takaisin kaunokirjallisuuteen. Tekeillä on uusi romaani.

"Sekin kirjoittaminen on paljastanut, kuinka vähän tiedämme siitä, miten mieli toimii. Aluksi kirjan päähenkilöllä oli kaksi siskoa. Lopulta poistin toisen siskon kokonaan kirjasta. En tiedä miksi?", paljasti Siri Hustvedt syksyllä Brooklynissä.

Nyt keväällä Yhdysvalloissa ilmestyvän romaanin nimi on The Summer Without Men.

Siri Hustvedt: Vapiseva nainen. Hermojeni tarina (The Shaking Woman or A History of My Nerves). Suom. Kaisa Sivenius. Otava. 240 s. 32 e.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi