Jatkettu vapautussota

Matti Lackmanin megahistoriikki jääkärien vaiheista ja motiiveista kysyy enemmän kuin vastaa

Matti Lackmanin suuri jääkärihistoria on rakennettu teesille, jonka mukaan Suomi vapautui joulukuussa 1918 saksalaisten poistuessa maasta maailmansodassa kärsimänsä tappion vuoksi. Jääkärien pääjoukko oli toiminut Saksan puolesta ja halunnut Suomeenkin saksalaisen järjestelmän.

Suomen hyväksi olivat puolestaan liittolaisineen vaikuttaneet jääkäreiden toisinajattelijat, jotka tietämättään tasoittivat tietä valtionhoitaja Mannerheimin sittemmin toteuttamalle kansainvälispoliittiselle linjalle. Mannerheim oli vuoden 1916 alussa pyytänyt Kaartein pataljoonan viimeiseltä komentajalta jopa 200000 suomalaista vapaaehtoista Venäjän armeijaan.

Venäjän viranomaisten syyskuussa 1914 aloittama värväys sai, vanhasuomalaisten ja Uuden Suomettaren tuella, 544 "ryssän jääkäriä" lähtemään Venäjän väkeen ja sotakouluihin.

Kirjan merkittävässä

ja mittavassa liiteosassa ei heistä kuitenkaan ole luetteloa kuten muista tekijän "Suomen puolesta ansioituneiksi" katsomista. Listan arvoisia ovat olleet Pfadfinder-kurssin keskeyttäneet, rangaistusosastoon joutuneet, punaiseen Suomeen yrittäneet, kaikki vuoden 1918 sodan jälkeen tulleet, jääkärimerkkiä ilman jääneet, Neuvosto-Venäjälle siirtyneet, puna-upseerikoulussa tai Lännen vähemmistökansallisuuksien yliopistossa opiskelleet puna-armeijassa palvelleet jääkärit . . .

Liitteenä ovat myös Rautaristin saaneet, kaatuneet tai muuten Saksan-matkan aikana kuolleet sekä Sos.Dem. Nuorisoliiton kiertokirje syksyllä 1918 Saksassa oleville suomalaisille jääkäreille.

Spalernajasta ja Suomen vankiloista nauttineita kalterijääkäreitä kirjassa ei ole listattu. Liitteistä ensimmäiseksi on otettu vuoden 1889 rikoslain valtiopetosta ja maanpetosta koskevat luvut. Niitä Lackman soveltaa jääkäreiden historiaan kaikessa ankaruudessaan: he olivat lähteneet maanpetoksen tielle, olivat pudonneet maanpetoksen sudenkuoppaan ja olivat vakaumuksellisia maanpettureita.

Jankuttamisellaan Lackman tuhlaa sen tehokeinon, millä jääkärit itse mursivat välinpitämättömyyden muurin. Esimerkiksi tasavallan perustuslain isältä ja ensimmäiseltä presidentiltä kysyttiin, oliko hän aikanaan sanonut jääkäreitä maanpettureiksi. Ståhlberg piti sitä mahdollisena. Silloin kysyttiin, onko hän yhä samaa mieltä. Ståhlberg kielsi.

Lackmanin kirjaa

voi juuri liitteidensä ansiosta arvioida jo klassikoksi. Listat ja luvut paljastavat mielenkiintoisia, jopa merkillisiä yksityiskohtia.

Jääkärikenraaliksi Suomen armeijassa ylennetty on voinut jäädä ilman jääkärimerkkiä. Sellaista on kuitenkin saanut kantaa Neuvosto-Venäjän palvelukseen loikannut punajääkäri. Lackman ei kerro, jaettiinko merkkiä saksalaisille, jotka hän laskee mukaan jääkäriliikkeeseen.

Jääkäriliike näin määriteltynä on johtanut moniin ihmettelyihin joukon käytöstä vääriin tarkoituksiin. Paikoitellen unohtuu, että meneillään oli maailmansota, jossa sortui kolme keisarikuntaa.

Suomalaisten tavoitteista huolimatta saksalaiset toimivat oman etunsa mukaisesti siinä missä venäläiset ja entente-maatkin. Ne olivat suurpolitiikan toimijoita ja vapauttaan tavoittelevat kansat niiden politiikan kohteita.

Jääkärit selvisivät sotilaan onnella. Sotilaskunnialla oli oma roolinsa. Laillinen hallitus laski sotaonnensa jääkäreiden varaan. Voitto antoi kansakoulupohjaltakin hyvän vuoronumeron, jolla oli mahdollisuus edetä aina puolustusvoimain korkeimpaan virkaan. Maailmansodan sortamien kolmen keisarikunnan seuraajavaltioiden sotalaitoksista ainoana Suomen armeija on kestänyt omalla pohjallaan kolmannelle vuosituhannelle.

Monien historian

valtavirrassa outojen ilmiöiden takia on paikallaan runsaan 20 sivun laajuinen liite Kronologia ja keskeisiä tapahtumia . Se alkaa Suomen liittämisestä suuriruhtinaskuntana Venäjän valtakuntaan.

Seuraava maininta koskee 1810-lukua: "Suomen sivistyneistö valmis venäläistämään Suomen, koska kaiken hyvän uskotaan tulevan sitä kautta." Vuoden 1891 tapahtumiin on passiivisen vastarinnan ja myöntyvyyssuunnan muotoutumisen rinnalle merkitty perustetuksi Suursaksalainen liitto, joka levittää rotuoppiin pohjautuvaa germaanista laajentumispolitiikkaa.

Germanismin tartunnalla Lackman selittääkin saksalaisveristen ja ruotsalaissukujen jääkärien menestystä ja yhteyttä saksalaisen järjestelmän pystyttämiseen Suomeen sekä rasistista suhtautumista suomalaiseen rahvaaseen, erityisesti työväkeen.

Kronologia muistaa 1990-luvulta Jääkäripataljoona 27:n perinneyhdistyksen, sekä mm. Matti Lackmanin oman teoksen Jääkärimuistelmia (1994) Venäjän uusimman historian asiakirjojen säilytys- ja tutkimuskeskuksen satona.

Aiemman tutkimuksen

ulottumattomissa ollut lähdemateriaali on rohkaissut Lackmanin entisestä poikkeaviin tulkintoihin. Niitä hän on esitellyt monissa erillisselvityksissä, ja näin kommunistista liikettä koskevilla töillä pätevöitynyt tohtori on profiloitunut jääkäriliikkeen tutkijaksi. Samalla hän on soveltanut uuteen aiheeseensa vertailevaa menetelmää. Monografiansa esipuheessa hän antaa ymmärtää saaneensa varoituksia valitsemansa tien vaaroista. Yllyttäjiä on ollut vähemmän.

Johdonmukaisesti ja suoraviivaisesti Lackman kuitenkin joka kerta jääkäriliikkeen luonnetta arvioidessaan vetää rinnalle kommunistisen liikkeen. Kommunistien toimille hän on tavallisesti ymmärtäväisempi kuin jääkärien enemmistön, joka hänen tulkintansa mukaan toimi saksalaisen järjestelmän puolesta, bolshevikkeja ja heidän kansaan veljeileviä punaisia vastaan.

Jääkärit olisivat Lackmanin mielestä joutaneet maanpetoksestaan ja sota-aikaisista teoistaan tuomiolle. Joutuivathan oikeuteen kommunistitkin, vaikka heidän harjoittamansa valtiopetoksen valmistelu oli tekijän mukaan rikoksena lievempi ja johtui vuoden 1918 sodasta, joka oli "kaikkea muuta kuin vapaussota".

Tuota kaikkea muuta Lackman on esitellyt aikaisemmin häveliäisyys- ja solidaarisuussyistä vaiettuja yksityiskohtia myöten. Pohjoista maantiedettä, mentaliteettia ja poliittista ekologiaa on tuskin koskaan aikaisemmin kuvattu eurooppalaisessa kontekstissa perinpohjaisemmin. Jääkäriliikehän on monilta puoliltaan pohjoisen ilmiö.

Sen vertaileminen muihin samanaikaisiin ja myöhempiin vapautusliikkeisiin laimentaa maanpetturuuden ja kommunismin kauhuefektiä. Irlantilaisten, puolalaisten, balttien tai vaikkapa ANC:n kokemuksilla ei kirjassa juuri muuta merkitystä olekaan.

Teoksen jokaiselta sivulta löytää mielenkiintoisia kysymyksiä, tietoja ja ulottuvuuksia. Lackmanin esitystyyli on kuitenkin huterampi, vaisumpi ja varovaisempi kuin räväkkä pääteesi antaisi odottaa. Tekijä mm. heittää ilmaan epäilyksen, oliko jääkäriliikkeen Tukholman valtuuskunnassa kahden isännän palvelijoita, kun valtuuskunnan johtaja paroni Adolf von Bonsdorff ailahteli Pietarin ja Tukholman kantojen välillä.

Lackman myös pohtii ylipäällikkö Mannerheimia vastaan tehdyn attentaatin yhteyttä Vaasan jääkärikonfliktiin.

Kymmenissä yhteyksissä esitelty tiedustelua, vakoilua ja sabotaasia jääkärien teillä hoitanut Saksan Meriesikunta ei kuitenkaan ole noussut mieleen, joka epäilee teosta jääkäreitä. Suomeen rantautui kuitenkin Meriesikunnasta saksalainen, joka kerskui suunnitelleensa Ruotsin pääministerinkin murhaamista.

Lackman on

omalla tavallaan katkaissut maalinauhan siinä kilpajuoksussa, joka alkoi 1960-luvun lopussa itsenäistymishistorian uudistamisessa. Se oli ehkä tarpeen kansanrintamamielipiteen luomisessa ja Neuvostoliittoon luottamisessa. Kun Lenin kerran oli lahjoittanut Suomelle itsenäisyyden, venäläisiä vastaan taistelemisella oli täytynyt olla muut, kansalta salatut motiivit. Saattoi tuntua loogiselta esittää, että vain jääkärihengestä luopuneet olisivat tasoittaneet tien ystävyyspolitiikalle ja leirijaon ylittäneelle kansalaissovulle.

Nykyiseen eurooppalaiseen todellisuuteen sopeutuvien suomalaisten lienee helpompi ymmärtää jääkärien missio vapauttaa ja pitää suomalaiset erossa Venäjän vallasta.

Jääkärien jättämistä jäljistä kansakunnan elämään ja historiaan Lackmanin monografia synnyttänee teosta monitahoisemmaksi virittyvän keskustelun. Siinä toivottavasti etsitään yhä uusia vastauksia runsaista yksityiskohdista huolimatta nyt vielä paljolti tuntemattomaksi jäävän historian kysymyksiin.

Lauri Haataja

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi