Jean Sibelius Amerikan valossa

Sibelius-kirjoja riittää, ja nyt muistetaan myös "kruununprinssi" Selim Palmgren

Glenda Dawn Goss: Sibelius. A Composer's Life and the Awakening of Finland. 549 s. Chicago University Press. 49 e.

Goss: Sibelius, Amerikka ja amerikkalaiset. Suom. Martti Haapakoski. WSOY. 268 s. 35 e.

Säveltäjä Jean Sibeliuksesta (1865-1957) on nyt muotia kirjoittaa kaksi kirjaa kerralla. Tomi Mäkelä teki tuplat kaksi vuotta sitten tuhdilla saksankielisellä Poesie in der Luftilla sekä kevyellä Sibelius, me ja muut -kirjalla. Glenda Dawn Goss toistaa tempun. Chicago University Pressin julkaisema Jean Sibelius. A Composer's Life and the Awakening of Finland on vakava yritys selittää amerikkalaisille, miten Sibelius liittyi kansallisen heräämisen projektiin.

Suomeksi tarjotaan Gossin kevyitä pakinoita Yleisradiolle. Ne ovat mehustuneet kirjaksi Vieläkö lähetämme hänelle sikareita? Sibelius, Amerikka ja amerikkalaiset.

Miksi suomeksi tarjotaan kevytversioita, ei vakavinta antia?

Gossin tapauksessa kyse lienee näkökulmasta. Hän selittää amerikkalaisille suomalaisuuden ydintä niin huolellisesti, että härmäläistä voi haukotuttaa. Niin tuttuja ovat tarinat Runebergista ja Vänrikki Stoolin tarinoista, Lönnrotista ja Kalevalasta, Topeliuksesta, ruotsin kielen asemasta, vanha- ja nuorsuomalaisista sekä autonomian vaiheista.

Amerikkalaiset hyötyvät näistä selityksistä varmasti.

Goss on asunut Suomessa vuosia ja tuntee arkistoja. Hän on Sibeliuksen tuotannon kriittisen edition entinen päätoimittaja ja Kullervon edition tekijä. Tietopohjaa riittää.

Esimerkiksi Tuonelan joutsenen yhteydessä Goss tekee pitkän esittelyn joutsenen käytöstä taiteissa kautta aikojen. Sibeliuksen arpajaismusiikista kansallisiin tilaisuuksiin hän kertoo antaumuksellisesti.

Sibeliuksen omin ääni jää vähemmälle, kun kaikkea käsitellään kansallisen heräämisen näkökulmasta. Goss kuvaa kuitenkin hyvin kulttuurien ristiaallokkoa, josta ruotsia äidinkielenään puhunut Kalevala-fani kärsi ja hyötyi.

Gossin mukaan kielikiistat saivat Sibeliuksen siirtymään kohti absoluuttista, sanatonta musiikkia. Sibeliuskin pyrki "kansallisen kautta yleiseurooppalaiseen". Kansallista korostamalla voi jäädä provinsiaalisuuteen, mutta tämän hän vältti.

Mitä ne meistä ajattelevat on suomalaisesta aina kiinnostavaa. Goss ajattelee, että suomalainen luterilaisuus on ollut ilotonta ja "pakkopaita", jota vastaan Sibelius kapinoi.

Toisaalta: jos uskonnollinen oppi-isä on oltava, niin askeesista kieltäytynyt ja nunnan nainut oluenystävä ei ole rasittavin vaihtoehto.

Kulmakarvat kohoavat muutamaan kertaan. Jääkäreitä ensimmäisen maailmansodan lopulla Goss kutsuu "fasistien tukemaksi voimaksi". Jääkärien marssi oli lokakuussa 1917 "merkki sympatiasta sitä vihaa kohtaan, joka jo jakoi Suomea kahtia".

1920-luvun Suomea Goss pitää "militaristisena" ja sisäänpäin kääntyneenä. Se oli myös ikkunoiden avaamisen, Tulenkantajien ja koneromantiikan aikaa. 1930-luvulla hän näkee vallankumouksellisten kommunistien vaaran "hypenä", mikä on jälkiviisautta.

Toisen maailmansodan Goss sivuuttaa, vaikka voisi antaa amerikkalaisille osuvamman kuvan kuin eräs Sibeliuksesta natsisympatisoijaa tekevä amerikkalaisprofessori.

Sensaatioita Goss ei hae. Hän osoittaa Sibeliuksen vanhuudenvaivojen ja pitkäaikaisten syfilis-potilaiden vaivojen yhteyksiä, mutta hylkää ajatelman hyvin perustein.

Goss teemoittaa asioita selkeästi, mutta hintana on pomppiminen kronologiassa. Syy- ja seuraussuhteet voivat hämärtyä. Akseli Gallen-Kallelan tauluistakin tutuista Symposion-illanvietoista (lähinnä 1892-1894) kerrottaessa hän mainitsee hämeenlinnalaisen teinin Eino Leinon Symposium-veljien joukossa. Leino kirjoitti tavanneensa Sibeliuksen henkilökohtaisesti ensi kerran 20-kesäisenä Berliinissä 1898.

Goss väittää myös, että Sibeliuksen ensimmäiset ulkomaanmatkat vuoden 1914 jälkeen olivat 1921. Hän unohtaa hetkeksi Göteborgin 1915 ja Kööpenhaminan 1919.

Gossin mukaan Sibelius ajoi sisällissodan jälkeen itselleen kaljun ja menetti Simsonin tapaan voimansa. Hän moittii 1920-luvun kansallisiin juhliin sävellettyjen teosten sekä pikkukappaleiden heikkouksia ja pahoittelee, että Sibelius ei pelastautunut Yhdysvaltoihin opettamaan. Eastman School sai myöhemmin riveihinsä Selim Palmgrenin.

Mutta menettikö Sibelius voimansa kaljuunnuttuaan? Ratkaiseva parturointi tapahtui keväällä 1919, ja Sibelius teki tämän jälkeen ehkä suurimmat voimannäyttönsä, kuudennen ja seitsemännen sinfonian sekä Tapiolan. Jos hän olisi muuttanut Yhdysvaltoihin opetustehtäviin, olisivatko teokset valmistuneet?

Luomisvoima alkoi mielestäni ehtyä vasta viimeisen vekselinmaksun ja sitä seuranneen rikastumisen myötä vuodesta 1927 alkaen. Sitä ennen hän teki mestariteosten ohessa vähäpätöisiä teoksia, kuten aina.

Sibelius ei myöskään käpertynyt sisäänpäin 1920-luvulla. Hän nautti täysin siemauksin sodanjälkeisestä matkustelun vapaudesta, johti musiikkiaan ja bailasi ankarasti Pohjoismaista Britanniaan ja Italiaan.

Goss kuvaa Ainolan hiljaisuuden alkua myös kauniisti. "Suojaavien metsien" keskellä Sibelius sävelsi virtaviivaisimman ja minimalistisimman sinfonisen teoksensa eli Tapiolan. Ja sitten: "Giacometti veisti taiteensa lopulta olemattomiin ja myös Sibelius karsi musiikkiaan kunnes mitään ei ollut jäljellä."

Goss ei korvaa Erik Tawaststjernan suurtyötä "definitiivisenä elämäkertana" - lainaus kustantajan tekstistä - mutta kirja on kiinnostava. Käännökset suomesta ja ruotsista ovat tosin joskus vivahteettomia. A. I. Arwidssonin suuhun laitettu lentävä lauseen osa ryssar vilja vi inte bli eli venäläisiksi emme tahdo tulla saa käännöksen Russians we cannot be. Sibeliuksen outo Kalevala-mukaelma "Lintu vihanta" on Gossille "Green bird", "Sinnepä lapseni saatan" on "There will I go with my child".

Käännökset ovat sujuvampia Gossin kevyemmän kirjan pakinoissa, kiitos Martti Haapakosken. Sibelius, Amerikka ja amerikkalaiset sisältää paljon hauskuuksia. Tiesitkö, että Walt Disney pyysi edustajansa kautta turhaan Jean Sibeliukselta Tuonelan joutsenen käyttölupaa Fantasia-elokuvaan? Että lupaa pyydettiin myös Sibeliuksen nimen käyttämiseen Elvis Presleyn Jailhouse Rock -elokuvan dialogissa? Että crow-intiaanit "adoptoivat" Sibeliuksen Ainolassa 1953?

Goss ottaa pieniä vapauksia tarinankerronnan nimissä. Crow-intiaanien vierailusta kertova luku antaa ymmärtää, että Sibelius olisi saanut intiaaninimen "Venerable Blue Eyes", Kunnioitettava Sinisilmä. Vasta Lähteiden selityksiä -luvussa käy ilmi, ettei näin olekaan.

Radiopakinoiden lukeminen kirjana tuo myös ongelmia, koska otsikot tuntuvat lupaavan niin paljon: Sibelius-elämäkerrat amerikkalaisittain, Bostonin Sibelius-kultti, Sibeliuksen suosion nousut ja laskut... Kustakin aiheesta saa kuitenkin lukea vain muutamia sivuja.

Toisessa formaatissa kaipaisin Suosion nousut ja laskut -lukuun esimerkiksi tilastoanalyysit suurimpien amerikkalaisorkesterien Sibelius-esityksistä kautta aikojen.

Sibelius kävi Yhdysvalloissa vain vuonna 1914, mutta Gossin mielestä Amerikan-suhteisiin on kiinnitetty "yllättävän vähän" huomiota. Otto Andersonin Jean Sibelius i Amerika -kirjaa hän pitää käyttökelpoisena, mutta liian suppeana.

Sanat sopivat myös Gossin pakinakokoelmaan.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi