Jokainen lause on uusi ansa

Silja Järventaustan toinen kokoelma etenee eleiden ja esineiden kimppuna

Runouden tehtäviin varmaankin kuuluvat yllättävät näkökulmat ja kielen uudistaminen. Ken kaipaa jatkuvia yllätyksiä, sille Silja Järventaustan toinen proosarunojen kokoelma tarjoaa niitä melkein joka lauseessa.

Lauseet kun ovat viitteellisiä ja arvoituksellisia. Runot etenevät tähän tapaan:

"Sillä aikaa viisitoista selällään, kaikki tukossa. Tukkeuttajat. Johan hän jotakin tietää. Voimalaitos kehittyy koko ajan. Tekee laskukaavan, miten tuotteet pyörivät kesästä toiseen samassa keskiaukossa, voimalan varsiharjan päässä. Hän tuottaa siellä ainakin maitotonkista."

Runot eivät juuri paljasta asiayhteyksiä saati luo kovin havainnollista kuvaa ulkomaailmasta. Ne pomppivat asioiden viertä, tarjoavat koko ajan uusia tiivistyksiä.

On sinänsä kiinnostavaa luoda omalakinen maailma, heittää sekaan aineksia surrealismista ja absurdista kirjallisuudesta. Mutta myönnän, että pidin enemmän Järventaustan ensimmäisestä kokoelmasta Patjalla meren yli, joka loihti esiin enemmän aisteihin vetoavia yksityiskohtia ja malttoi luoda helpommin hahmotettavia tilanteita.

Ainakin Järventaustaa voi kiittää itsepintaisuudesta. Hän karttaa johdonmukaisesti tarjoamasta johtoaiheita ja yleisiä ideoita. Sen sijaan ympäristö nähdään reunojen, esineiden ja eleiden kimppuna. Näkökulma on siksi koko ajan tuore ja vaihtuva.

Jatkuva vaihtelu vain uhkaa peittää kaiken muun alleen: "Olet koirankopin takana kolistelemassa. Sinulla on tulevaisuussaumat kangashousuissa tai verkkareissa. Saat anteeksi paljon tikkuaskeja."

Jatkuvaa ihmetystä ja olemisen mysteeriä heijastava kieli tuo paikoin mieleen Antti Hyryn proosan ja Mirkka Rekolan moneen suuntaan avautuvat runot. Liputettu päivä on kuitenkin vähällä sulkeutua omaan ihmetykseensä. Kun ensimmäinen kokoelma vielä kurkotti kohti toista ihmistä, nyt runojen hän-hahmo jää lähinnä kummastelun kohteeksi.

Sen on kai tarkoitus korostaa maailman prosessiluontoisuutta, vaikeutta vangita kiinteitä kuvia. Joissain kokoelman loppurunoissa tästä syntyykin onnistunut vaikutelma: "Heinät ovat keltaiset, hän kävelee ja pää heiluu. Pajunkissat tarttuvat hänen lahkeisiinsa. Hän tarttuu, ottaa silti kiinni läpivalaistuun kasviin."

Tässä tuttu ja outo aines vuorottelevat, ruokkivat toinen toistaan. Myös sen voi ajatella kuuluvan runon tehtäviin. Lukijalle voi suoda ansojen lisäksi myös välähdyksiä tutuista maisemista.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi