Jokin ei koskaan täsmää

Harry Salmenniemen kolmas kokoelma liikkuu epä- mukavuusalueella.

Rehellisyys. Tätä mietin, kun luen Harry Salmenniemen (s. 1983) kolmatta kokoelmaa Runojä. Siitä ei usein pääse kiittämään kotimaisen kokeellisen runouden kärkinimiä.

Eivätkä he siihen taida tähdätäkään. Toisin on tämän lukijan laita.

Rehellisesti sanottuna näiden runojen lukeminen ei ole silkkaa nautintoa. Todettakoon, ettei siihenkään ole taidettu tähdätä.

Kaikki paitsi kansi vaivaa: puolipisteiden viljava sato, kursiivi, lihavointi, nuolet, pystyviivat ja aukot.

Kuu, taivas ja tähdet näyttävät paremmilta kuin yksikään sanojen asetelma paperilla. Sanojen voima on siinä, että ne merkitsevät.

Salmenniemi tutkii ja kenties kyseenalaistaa tätä väittämää assosiaatioita ja äänteellisiä samankaltaisuuksia vyöryttämällä.

Niin kuin tässä: "kukittaminen tarkoittaa kutittamista; kutittaminen tarkoittaa kurittamista; kurittaminen tarkoittaa kuristamista, siis kukittaminen on kuristamista;" Lopputulos on yhdentekevä, kuten niin moni muukin asia tässä maailmassa.

Koska pakenevien merkitysten paikantaminen on hyödytöntä, pidän kokoelman kolmannesta jaksosta eniten. Sen merkki on pystyviiva, ja se tarkoittaa runoilijan mukaan "pysähtymistä; viiva on pysähdys, visualisaatio, hengitys ja uusi liike". Hengähdystauko on sitä paitsi alun luettelomaisuuden jälkeen paikallaan.

Kolmannen jakson nimi on "meditaatio" (jaksoja on kaikkiaan seitsemän), ja sitä kestää kolmen numeroimattoman sivun verran. Siihen on upotettu lause, joka ei pakene merkityksiä vaan antaa sen myös ympäröivälle kokonaisuudelle:

"Ei ole olemassa muita kysymyksiä kuin kysymys elämisen mielestä or Synnymme tuskissamme pienen pienellä kiertotähdellä joka jo miljoonia vuosia on kulkenut kohti tyhjyyttä; me kasvamme, taistelemme, sairastamme, kärsimme, aiheutamme kärsimystä, huudamme ja kuolemme; toiset kuolevat ja toiset syntyvät aloittaakseen esityksen alusta or "

En nyt käy erittelemään kunkin jakson kommervenkkejä, mutta niitä on. Siksi kai runot juuri ovatkin "runojä".

Jokin ei koskaan täsmää. Esimerkiksi juuri kokoelman nimikkojakson runot näyttävät runoilta, mutta usein niissä jokin on kuin sijoiltaan. Surrealismin ja jonkinlaisten lipogrammien joukkoon mahtuu ironiaa, hupia, niin kuin että "Eniten maailmassa / jumala vihaa sinun kaltaisiasi."

Ajattelen, että on runoilijan tehtävä muistuttaa meitä näin elämisen mielestä tämän ajan kielellä ja kielen keinoilla. Runojä on Salmenniemen Texas, sakset -läpimurtokokoelmaa kepeämpi (ja ohuempi), koska kollaasielementti ei ole samalla lailla etualalla. "Kirjallisen" korostus jää silti päällimmäisenä mieleen.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi