Jos rakastaa sanoja, rakastaa Oatesia

Tšehovin mukaan kaikki onnelliset perheet muistuttavat toisiaan. Sen sijaan onnettomat ovat onnettomia omalla tavallaan. Jälkimmäiset kiinnostavat kirjailijoita edellisiä enemmän.

Tšehovin mukaan kaikki onnelliset perheet muistuttavat toisiaan. Sen sijaan onnettomat ovat onnettomia omalla tavallaan. Jälkimmäiset kiinnostavat kirjailijoita edellisiä enemmän. Joyce Carol Oatesin perhesaagan Haudankaivajan tytär onnettomia ovat natsi-Saksasta Yhdysvaltoihin ennen toista maailmansotaa paenneet Schwartit: isä Jacob, äiti Anna, pojat August (Gus) ja Herschel sekä kuopus Rebecca.

Tavalla tai toisella he kaikki tuhoutuvat Rebecca Schwartia lukuun ottamatta. Hän on haudankaivajan tytär, jonka selviytymistarinan romaani kertoo. Aikuistuttuaan hän pääsee elämänsä ilkeiden miesten kynsistä, muttei ota opikseen, vaan käyttää itse muiden rakkautta omaksi edukseen.

Jos rakastaa sanoja, rakastaa Oatesia. Sattuvasti sanoilla ja kielellä on romaanissa myös syvempää sanottavaa. Ne symboloivat kaikkein sisintä ja sen myötä illuusioiden särkymistä.

Opettajasta haudankaivajaksi pudonnut Jacob Schwart kieltää perheeltään saksan puhumisen amerikkalaistumisen toivossa. Juutalaisena hän kaivaa hautoja kristittyjen hautausmaalla ja esittää hölmömpää kuin on.

Hänen mielestään älykkyys ja heikkous kannattaa kätkeä. Suuttuessaan hän solkkaa kuin saksaa. Äijänkäppänä jää kyllä karikatyyriksi ja siten psykologisesti jotenkin epäuskottavaksi. Haluaisin uskoa, ettei hirviö meissä herää heti kun matto ensimmäisen kerran vedetään jalkojen alta.

Mitä enemmän Jacob Schwart vihaa sanoja, sitä enemmän ne kiehtovat hänen tytärtään. Rebecca voittaa tavauskilpailussa Websterin sanakirjan, joka menetetyn ja uuden toivon yhtaikaisena symbolina kulkee hänen muassaan ainoana omaisuutena elämän halki.

Voitto ei ole katkeroituneelle isälle mieleen, koska hänestä sanat ovat pelkkää paskaa.

Se on mielenkiintoinen ydin romaanille, joka lähtökohtaisesti hahmottaa maailmaa sanojen avulla. Samoin siitä kuuluu sellaisen ihmisen katkeruus, jolta on viety kaikki, kielestä alkaen. Pelkkiä kumisevia sanoja ovat silloin myös ihmiskunnan unelma jumalasta ja hyvyydestä.

Oatesille lienee ominaista ladata myötäsukaisuus ja syvyys keskushenkilölleen. Rebeccan ajatuspuhe on sievistelemättömyydessään vertaansa vailla myös suomeksi. Se elää ikävuosien myötä kuin James Joycen Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta -romaanissa ikään.

Myös nimet on punottu Oatesin romaanin merkityksellisten sanojen kudelmaan aina Vanhan testamentin Rebekan ja Jaakobin sukulaissuhteesta lähtien. Kohtalo piirtää väärinkirjoitetuilla nimillä ivallisen puumerkkinsä niin Rebeccan tavauskilpailun kunniamainintaan kuin vanhempien hautakiveenkin.

Isän hokemat lauseet, joiden merkitystä Rebecca ei vartuttuaankaan ymmärrä, jäävät ilkkuen elämään romaanin varrelle. Hegelin kuuluisa mietelause Minervan pöllöstä, joka kummittelee tyhjänpuhuvana Rebeccan mielessä, alleviivaa romaanin pessimismiä.

Kun Oatesin Rebecca myöhemmin lähtee poikansa kanssa pakoon väkivaltaista miestään, hän ottaa uuden nimen naiselta, joksi häntä on luultu. Loppupuolella paljastuu myös sen osalta hengissä pysymisen sattumanvaraisuus ja elämän mielettömyys.

Romaanin lohduton viesti konkretisoituu lopun kirjeenvaihdossa, jonka mukaan "historialla niin kuin evoluutiollakaan ei ole tarkoitusta, ei etenemissuuntaa eikä tavoitetta". Mutta me tarvitsemme tarinoita unohtaaksemme sen.

OIKAISU

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi