Julkisuuteen, maksoi mitä maksoi

Duchamp ja dadaistit raivasivat tietä Duudsoneille

Poikkeavuudet ja äärimmäisyydet kiehtovat ihmisiä enemmän kuin koskaan.

Ihmiset ovat valmiita tekemään melkein mitä tahansa erottautuakseen muista ja kokeakseen voimakkaita elämyksiä. Extreme-urheilijat, tosi-tv:ssä kehojaan vahingoittavat Duudsonit ja Idols-kilpailuun jonottavat nuoret pyrkivät julkisuuden valokeilaan murtamalla tavallisuuden kahleet. Maine motivoi myös koulumurhaajia. Mitä räikeämpi ja järkyttävämpi teko, sitä suurempi huomio.

Sosiaalipsykologi Atte Oksanen muistuttaa kirjassaan Äärimmäistä kulttuuria, että extreme ja rajojen rikkominen on uusi asia ainoastaan kaupallisessa kulttuurissa; taiteessa ja alakulttuureissa sillä on pitkä perinne, jonka alun voi jäljittää viime vuosisadan alun dadaisteihin. Oksasen mukaan kaupallinen kulttuuri lainaa ja käyttää hyväkseen taiteen ja alakulttuurin extremeä ja samalla vääristää ja kääntää ylösalaisin sen sanoman ja merkityksen.

1900-luvun alussa dadaismi hyökkäsi taideinstituutiota, sovinnaisia esittämistapoja ja porvarillista yhteiskuntaa vastaan. Dadaistit halusivat tehdä taiteesta elämää ja elämästä taidetta. Tunnetuin dada-teos on Marcel Duchampin Suihkulähde. Se yhdisti ylevän ja banaalin ja kyseenalaisti taiteen käsitteen, sillä teos on tavallinen pisoaari, jonka erottaa kaltaisistaan vain taiteilijan signeeraus.

1900-luku oli jatkuva sarja rajojen rikkomisia, joilla taiteilijat reagoivat poliittisiin ja moraalisiin ongelmiin.

Toisen maailmansodan keskitysleirien mielettömyydestä järkyttyneet wieniläiset kehotaiteilijat kiduttivat ja leikkelivät julkisesti kehoaan, Hunter S. Thomson ja kulutusyhteiskunnan hylänneet hipit laajensivat tajuntaansa huumeilla ja vapaalla seksillä, työttömyyden turhauttamat punkkarit repivät vaatteensa ja lävistivät lihaansa hakaneuloilla, vallitsevia kauneusihanteita vastustavat feministitaiteilijat viiltelivät kasvojaan.

Viimeistään 60- ja 70-luvulta lähtien kaupallinen kulttuuri alkoi kääntää kapinaa edukseen.

Rähjäisistä punkvaatteista ja hakaneuloista tuli keskiluokan nuorten muotivillitys, kehon leikkelystä ja lävistämisestä keino täyttää vallitsevat ulkonäköihanteet ja huumeista ja vapaasta seksistä pelkkä narsistisen mielihyvän lähde.

Nyt rajojen rikkomisella ja kapinallisuudella pyritään luomaan omaa brändia ja pärjäämään talouskilpailussa.

Mutta kuinka erottua muista, kun erottautumisesta tulee tuote ja jäljittelyn kohde? Onko sarjamurhaajaksi ryhtyminen enää ainoa keino?

Jokelan koulumurhaaja Pekka-Eric Auvinen mainosti tulevaa tekoaan netissä, mutta hänkin kopioi suoraan amerikkalaisia koulumurhaajia.

Muista erottumisen ja julkisuuteen pääsemisen pakon taustalla on sisäinen tyhjyyden ja merkityksettömyyden tunne, mikä näkyy masennuksen ja muiden mielenterveysongelmien kasvuna.

Äärimmäisyyksien etsiminen kertoo kaipuusta ainutkertaiseen minuuteen ja aitoon elämään. Oksasen mukaan äärimmäisyyksien jano kasvaa sitä mukaa kun yhteiskunta muuttuu teknisemmäksi ja keinotekoisemmaksi. Massatuotteet tekevät elämästä tylsän ja yhdenmukaisen.

Traaginen paradoksi on, että omaa minuutta ja elämää haetaan juuri elämysteollisuuden massatuotteistetuista elämyksistä: se vieraannuttaa entistä enemmän omasta itsestä ja johtaa äärimmäisyyksien etsimisen kierteeseen.

Oksanen haluaisi palauttaa tavallisuuden ja yhteisöllisyyden kunniaan, muttei kerro tarkemmin, miten.

Kierteen voisi katkaista muistamalla, että dadaistien ja muiden kuvainsärkijöiden pioneerien päämäärät ja motiivit olivat luonteeltaan eettisiä ja poliittisia. Tästä Äärimmäistä kulttuuria meitä muistuttaa.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi