Jumalaista juhlaa odotellessa

Susanne Ringellin runokokoelma on pieni ja viisas rukous

Jumala tulee, oletko valmis? Tänä keväänä Kaikkivaltias tulee joka puolella vastaan. Ensin Marita Liulian näyttely Kiasmassa, sitten elokuvissa Klaus Härön filmi Postia pastori Jaakobille, nyt Susanne Ringellin teos Ryggens nymåne (Selän uusikuu).

Proosarunokokoelma kertoo Kerstin-nimisen kristityn vaelluksesta. Kerstinin mies lähtee matkalle ja "parisuhdelahko" väistyy. Nyt on tilaa muiden lahkojen tulla.

Vailla merkitystä ei ole se, että Kerstin on keski-ikäinen, ja se on - kertoja huomauttaa - ihmisen pisin ja narrimaisin ikä, äpäräikä, ei-eikä-ikä. Päähenkilö etsii totuutta, ihmettelee ja pohtii. Hän on valmis suhteeseen jumalan kanssa. Kertoja on osin Kerstinin ulkopuolella, hän kuvailee ja tarkkailee tätä ja tämän hapuilua ja haurautta.

Tietoisuus tulee maitojunassa, kertoja toteaa rauhallisesti, sitä edeltää organismin hiljainen kutsu. Jumala ei tule kutsumatta tai odottamatta.

Ringellin proosarunot muistuttavat paikoin aforismeja, ne ovat samalla tavoin lyhyitä ja tiiviitä, keskittyneitä ja totuuteen pyrkiviä. Ryggens nymåne on pohdiskeleva ja runollinen, paradoksaalinen ja mietteliäs.

Sävyltään se on selvästi vakavampi kuin Ringellin edellinen kirja, En god havanna - besläktat.

Kokoelma leikkii kielen monimerkityksisyydellä ja muuntaa uskonnollista sanastoa omiin tarkoituksiinsa. Ringellin valinta ei ole Raamatun lavea tie tai kaita polku, vaan polku, joka kihartuu itsestään.

Luonto ja uskonto limittyvät samalla kun konkreetista tulee abstraktia ja toisinpäin. Kerstin kävelee polkua pitkin, polku on Kerstinissä. Kerstinin temppeli on luonto, sieltä hän etsii ihmisen suhdetta jumalaan.

Kirjan aihe, ihminen ja Jumala, on vaikea. Miten kuvata sellaista kokemusta, jolle ei oikeastaan ole sanoja? Ryggens nymåne tasapainottelee autenttisen ja pateettisen välillä. Ringell kuvaa keski-ikäisen naisen etsintää tavalla, joka on näennäisen yksinkertainen ja naiivi, mutta samalla usein aito ja viisas. Ehkä pyhyys, hän kirjoittaa, on meissä kaikissa asuva kodittomuus ja kaipuu.

Paikoitellen proosarunojen esteettisyys ja metaforisuus on liiallista, erityisesti kirjan alussa kun "hauraus tuoksuu" ja "lohdutuksen sininen laventeli etsiytyy polulle".

Mitä Jumalan ajankohtaisuuteen tulee, kertoja vertaa Jumalaan hylättyyn frakkiin. "Han är instängd med våra dofter i garderoben, en avlagd frack. Men vi förnyar nogsamt malkulorna vart decennium för man vet ju aldrig, man vet ju aldrig om det oförhappandes skulle uppenbara sig något festligt tillfälle."

Vapaasti käännettynä: Hänet on suljettu meidän tuoksujemme kanssa komeroon, hylätty frakki. Mutta me uusimme koipallot huolellisesti joka kymmenes vuosi, sillä koskaan ei tiedä milloin, odottamatta, ilmaantuu syy juhlia.

Sitä paitsi, pyhällä on kaikki aika maailmassa, Susanne Ringell kirjoittaa.

Se odottaa, vaanii tai huijaa. Jumala on kaislikossa vaaniva ukkohauki.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi