Jumala näkee, Alice Munro kirjoittaa Mestarinovellisti kirjoittaa nyt myös ehtymisestä, väsymisestä ja kuoleman houkutuksesta

Kanadalaista

Alice Munroa on verrattu jopa Jumalaan, koska hän näkee ihmisten salaisimmatkin tunteet ja ajatukset, oikukkaimmat himonpurkaukset ja noloimm at teot, joita he eivät aikoneet saati tiedostaneet. Hän tietää paremmin kuin me itse, keitä me olemme, sillä hän näkee myös, minkälaisessa suuressa kuviossa, missä ajassa, paikassa ja sosiaalisessa verkossa pyristelemme. Lahjomaton katse paljasta a näkymättömän puolen ihmiselosta.

Tämän lisäksi Munroa pidetään Tšehovin veroisena novellistina. Hän luo jokaisesta sivuhenkilöstäkin koskettavan, toden henkilöhahmon. Hän suhtautuu heihin hellästi mutta tunteilematta kuin viisas johdattaja, jolla on usein myös erikoinen viehtymys yllättää heidät pahemman kerran.

Kanadassa ja Yhdysvaloissa Munro on saanut miltei kaikki palkinnot ja hänet mainitaan myös Nobel-ehdokkaana. Yhdeksäs novellikokoelma

Viha, ystävyys, rakkaus on ehdottomasti viime vuoden parhaita käännöskirjoja, varsinkin kun Munron vakiosuomentaja

Kristina Rikman on jälleen kerran tehnyt hyvää työtä.

Kriitikoiden on vaikea keksiä entistä lennokkaampia kehuja Alice Munron novelleista. Ne herättävät spontaanin huudahduksen "Tämä on totta. Nämä ihmiset ov at tosia." Miten hän sen oikein tekee?

Munron kerronnan ajoitukset, rytmitykset ja aikarakenne ovat taidokkaita. Kertojan huomio ei hellitä hetkeksikään vaan hän kirjaa jok aisen pienimmänkin tunnelman ja tunteen muutoksen. Usein se ilmenee paikassa, jossa tarina tapahtuu tai jonne henkilö kaipaa; ulkoinen heijastelee sisäistä. Munro käyttää analogiaa, paralleeleja, äkkinäisiä tehokkaita alkuja ja epilogimaisia lop pusummauksia.

Tämä ei ole mitenkään mullistavaa; näin novelleja kirjoitetaan. Munron suuruutta ei tavoita ylistämällä hänen tekniikkaansa, koska sitä luonnehtii pikemmi nkin luonnollisuus, vaivattomuus ja läpinäkyvyys. Kieli on tarkkaa, kielikuvien suhteen säästeliästä, lauseet konstailemattomia. Näennäisesti lauseissa ei ole mitään erityistä ja silti ne pystyvät tiivistämään suuria kokonaisuuksia.

"Rakkauden rinnalla kulki lähes kaiken aikaa pieni vihan hyrinä." Näin sanotaan avioliitosta, jossa nuori vaimo odottaa jotakin tapahtuvaksi, jotakin joka muuttaisi hänen elämänsä.

Yhdeksän novellia sisältävän

Viha, ystävyys, rakkaus -kokoelmanaikajänne yltää viime vuosisadan alusta sen loppuun saakka. Niissä näkyy, miten ajanhengen muutokset vaiku ttavat ihmisten elämään. Ennen vaalittiin salaisuutena aviorikosta tai laitonta aborttia. Nyt ihmisiä piinaavat uskonnollisten fundamentalistien vaatimukset ja feministien syytökset seksuaalisesta häirinnästä.

Munro sijoittaa kertomuksensa usein kanadalaisiin pikkukaupunkeihin, maaseudulle, tai sitten Vancouveriin ja Torontoon. Henkilöhahmot ovat lujasti paikall isia, omintakeisia ja yksilöllisiä ja silti he kohoavat yleispäteviksi. He ovat tavallisia keskiluokkaisia aviopareja ja usein nuoria tyttöjä ja aviovaimoja, jotka eivät oikein viihdy avioliitossaan ja elämässään.

Uusimmassa novellikokoelmassa polttopisteessä ovat myös ikääntyneet pariskunnat, ehtyminen ja väsyminen. Kuoleman houkutus on teemana novelleissa

Lohtu ja

Ponttonisilta. Jälkimmäisessä syöpään sairastunut Jinny tuntee sanoinkuvaamatonta kiihtymystä "kun kohti syöksyvä katastrofi lupaa vapahtaa s inut kaikesta vastuusta oman elämäsi suhteen." Hän ei ole kovin ihastuksissaan, kun uusi lääkäri antaa varovaisen optimistisen ennusteen. Elämä täytyisi aloittaa uudestaan, siihen pitäisi taas tarttua ja hänen pitäisi jälleen sietää aviomiehen sä yliaktiivisuutta.

Karhu tuli vuoren takaa -novellissa tavataan koppava, hyväosainen pariskunta, jota vanhuus nöyryyttää yllättävällä tavalla. Viehättävä ja fik su Fiona sairastuu 70-vuotiaana Alzheimerin tautiin. Kolmeenkymmeneen päivään hänen puolisonsa Grant ei saa käydä katsomassa häntä jotta hän asettuisi ja tottuisi hoitokodin rutiineihin. Sinä aikana Fiona ehtii unohtaa miehensä ja rakastua miespotil aaseen, Aubreyhin.

Siitä pitäen Grant tuntee olevansa onnettomalla riiausretkellä kun hän seuraa pariskunnan suhteen kehittymistä. Se saa Grantin muistelemaan viisikymmentä vuotta kestänyttä avioliittoaan ja niitä monia suhteita ja syrjähyppyjä joihin hän itse oli antautunut yliopistouransa aikana.

70-luvun liberalismin jälkeen siirryttiin huomaamatta toisenlaiseen aikaan. Yhtäkkiä ei enää ollutkaan löyhätapaisia vaimoja eikä seksinnälkäisiä opiskeli jatyttöjä, vaan vihaisia feministejä. Grantiakin syytettiin haavoittamisesta, hyväksikäytöstä ja itsetunnon tuhoamisesta, vaikka hän oli luullut tekevänsä hyvää kaikille.

Munron novellien henkilöt joutuvat usein selvittämään itselleen menneisyytensä aivoituksia. Tuo nuorempi minä kuvitteli maailman ja o man tulevaisuutensa tietynlaiseksi, mutta miten sitten kävikään. Mukaan hiipii ironia.

Grant ei osaa aavistaa, miten hullunkurinen käänne on vielä edessäpäin. Hänen entisistä naistenmiehenkyvyistään on kuin onkin hyötyä Fionalle siinä vaihee ssa, kun Aubreyn vaimo hakee tämän pois hoitokodista ja Fionan sydän särkyy. Grant joutuu opettelemaan epäitsekkyyttä ja jaloutta vielä piirun verran ankarammalla tavalla.

Munroa ei voi kutsua minimalistiksi. Hänen pitkät 40-70 sivuiset novellinsa ovat aika-avaruuksia, eri aikakausina kerros kerrokselta rakennettuja tiloja.

Lukija aavistaa että kohta salaisuus paljastuu mutta sekään ei ole koskaan yksiselitteinen vaan yllätyksen jälkeen tulee vielä toisia käänteitä.

Munron novellistiikan yksi tärkeimmistä piirteistä kaikuu lauseessa "Hän haluaisi nähdä minut". Se saa novellin

Perintökalusto kuluessa jännittävällä tavalla kolme-neljä eri merkitystä. Yhtäällä se viittaa adoptoidun naisen haluun löytää biologinen äiti nsä, toisaalla minäkertojan päätökseen tulla kirjailijaksi, sekä siihen mikä hänen mielestään kirjoittamisessa on oleellista.

Kirjailijan työ on kuvittelua siitä mitä toinen tahtoo ja tuntee, eräänlaista tuulen tavoittelua. Kirjailija kuuntelee muiden ihmisten tarinoita ja sydäme nlyöntejä, ja sommittelee niistä tarinoita.

Munron novelleissa myös henkilöhahmot itse havainnoivat ja tulkitsevat kaiken aikaa toistensa tekoja, ilmeitä, sanomisia.

He kuvittelevat mitä toinen mahtaa tuntea nyt, tunteeko hän samaa kuin minä, miten hän toimisi minun tilanteessani. Vaikka kiukku kipristelisi kurkussa, s uhtautuminen toiseen on eläytyvä.

Esimerkiksi novellissa

Ponttonisilta Jinny oli ennen syöpään sairastumistaan kuvitellut, mitä tuntisi sitten, kun hoitaisi kuolinvuoteella viruvaa miestään. Asioide n olisi pitänyt sujua niin päin, sillä mies on häntä kuusitoista vuotta vanhempi. Nyt kuolemaisillaan oleva Jinny miettii, tunteeko hänen aviomiehensä samoin kuin hän oli aiemmin kuvitellut itsensä tuntevan vastaavassa tilanteessa.

Novellien ihmiset ovat jatkuvassa vuorovaikutussuhteessa toisiinsa. Niin yksilöllisiä ja omaehtoisia kuin he ovatkin, heidän puheensa ja tekonsa jättävät jäljen toiseen. Äärimmillään ne sysäävät kanssaihmisen elämän aivan toisille urille kuten käy niminovellissa. Sen otsikko jo viittaa tyttöjen sattumaleikkiin, jossa yritetään saada selville mitä jonkun pojan ja tytön välillä tulee tapahtumaan: Viha , ystävyys, riiaus, rakkaus, häät.

Niminovellissa vähemmän viehättävästä vanhasta piiasta ja taloudenhoitajasta sukeutuu tyttöjen kepposen takia romanttinen sankaritar. Johanna tietää varsi n hyvin itsekin, että harva häneen kiintyy; mitään suuria luuloja hänellä ei ole itsestään.

Silti heti novellin alussa saamme tietää, että hän on lähdössä jonkun miehen luokse mennäkseen tämän kanssa naimisiin vaikka siitä ei ole edes ollut puhet ta keskinäisessä kirjeenvaihdossa. Miten tällainen sisäinen ristiriita - järkevän ihmisen höynähtäminen - on mahdollista?

Sulhasehdokkaan tytär Sabitha ja tämän ystävätär Edith eivät ollenkaan osaa ennakoida, mitä he sysäävät liikkeelle ryhtyessään kirjoittamaan Ken Boudreaun nimissä rakkauskirjeitä Johannalle.

Romantiikka kyllä karisee, kun Johanna saapuu miehen ränsistyneeseen hotelliin. Mutta vielä kerran Munro yllättää. Häilyvällä Kenillä on aina ollut elämässään tapana tarttua lähimpään pelastavaan oljenkorteen; hotellinsakin hän on voittanut korttipelissä. Johannalla puolestaan on tarjottavana juuri sitä, mitä Ken tarvitsee.

Tapaus jättää kuitenkin särön Edithiin. "Kepposen aiheuttama kohtalon oikku häntä kauhistutti - se tuntui niin uskomattomalta ja tylsältä. Se oli loukkaus , vitsi tai varoitus, joka yritti kertoa hänelle jotain. Sillä missä hänen elämänsä varalle tekemässään suunnitelmassa oli muka maininta siitä että hän oli vastuussa jonkun Omar-nimisen maailmaan tulosta."

Munron novelleissa sattuma ja tahattomuus on usein voimakkaampi elämää ohjaava voima. Sen sijaan tietoiset ja punnitut suunnitelmat sekä moraaliset valinn at valuvat tyhjiin. Ne jotenkin heikentyvät elämän rikkaassa ja odottamattomassa vuossa.

Novelleissa on epilogimaisia loppuja, joissa kerrotaan, miten henkilöiden elämä sitten sujuikaan, minne he päätyivät. Novellin aikana henkilöitä kovastikin piinannut kysymys näyttäytyy yhtäkkiä kovin pieneltä; se ei ollut päätepiste, vaan elämä jatkui yhtä muutosalttiina kuin ennenkin.

Yhden iltapäivän kestäneellä romanssilla ei ole seurauksia Merielin näkyvässä, virallisessa elämässä, josta kerrotaan novellissa

Se mikä muistetaan. Hänen avioliittonsa Pierren kanssa kestää läpi elämän. Mutta Meriel ei ehkä olisi tyytynyt siihen ilman salaista rakkaude nhetkeä toisen miehen kanssa.

Aivan kuin Munro kertoisi omasta kirjoittamisestaan kun Meriel jälkeenpäin yrittää koota itseään. Salaisen rakkauden muisto hedelmöit tää Merielin hengenelämää, mieleen palaa yhä uusia yksityiskohtia, katseita ja repliikkejä. Kirjailijoitten tapaan hän alkaa jopa lisäillä siihen asioita jotka eivät edes tapahtuneet.

Vielä kolmenkymmenen vuoden jälkeenkin - aviomiehen ja rakastajan jo kuoltua - Meriel pohtii, "olisiko hänellä tämän varalle vielä jokin uusi rooli, olis iko miehellä vielä jotain annettavaa hänen ajatuksilleen tulevina vuosina."

Munron novellit eivät ehdy yhdellä lukukerralla. Niillä on annettavaa myös tuleville lukukerroille. Tämä on sitäkin hämmästyttävämpää kun Munro palaa kirj a kirjalta yhä uudestaan samoihin lempiteemoihinsa ja kuvioihinsa Kanadan Ontariossa ja Brittiläisessä Kolumbiassa.

Maria Säntti

Tämä on totta. Nämä ihmiset ovat tosia. Miten hän sen oikein tekee?"

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi