Kädetön toimittaja - vai kirjailija?

John Irving näyttää unohtaneen, miten romaaneja tehdään

Muistan, miten nuorena tyttönä ahmin Garpin maailmaa ja Kaikkia isäni hotelleja . Ne olivat minusta suuria inhimillisen vapauden ja aistillisuuden puolustuspuheita.

Vielä 1985, kun Irving kävi Suomessa mainostamassa Oman elämänsä sankaria , olin häneen ja hänen viattomiin moraliteetteihinsa niin ihastunut, että vein haastatteluun lahjaksi pussin suomalaisia luomuomenia.

Toisin on nyt. Joko minä olen muuttunut lukijana tai Irving kirjailijana, luultavasti molemmat. Leski vuoden verran (1998) oli edelleen imevä romaani, mutta senkin alussa oli parinsadan sivun verran tyhjäkäyntiä, aivan turhaa nuoren miehen spermassa piehtarointia.

Oli kuin kirjailija ei olisi tiennyt, miten laittaa tarinansa käyntiin. Niin kuin hänen puberteettinsa olisi kestänyt selkeästi pitempään kuin lukijan.

Uusi romaani

Neljäs käsi on vielä selkeämmin hahmoton, suorastaan veltto tekele. Sen alussa ei tosin piehtaroida spermassa. Nyt suhteettoman suuren roolin saa koirankakka.

Irving sanoo jälkisanoissa, että kaikki hänen romaaninsa ovat lähteneet liikkeelle kysymyksestä: "Entä jos . . ."

Minusta kyse on pikemminkin samanlaisesta mielen puuhastelusta kuin pienellä lapsella, kun hän leikkiessään puhuu: "Tää olis nyt sankari ja tää ampuis tota päähän."

Tuntuu siltä kuin Irvingkin (59 vuotta) olisi - kunnon idean ja rakenteen puutteessa - vain miettinyt: "Tää olis uutistoimittaja ja tällä olis ihan hirveesti naisia, ja sitte leijona puris Intiassa tän käden poikki."

Myönteinen lukija näkee tarinassa tietysti miehen tien, joka kulkee aina tuhannen naisensylin kautta. Mukaan Irving on ripotellut ennustuksia ja todellisia historiallisia tapahtumia, mutta nyt ei synny sellaista, joissain aiemmissa romaaneissa hienosti onnistunutta laajakangaskuvaa ihmisen elämästä, joka seuraa ennalta määrättyjä lakejaan, pyristeli sen sankari miten tahansa.

Uutiskanavan

reportteri ja ankkuri Patrick Wallingford siis menettää kätensä, ja wisconsinilainen kotirouva lupaa miehensä käden tilalle. Sopivasti tämä Green Bay Packers -jalkapallojoukkueen fani kuoleekin harhalaukaukseen, ja eksentrinen käsikirurgi Zajac saa töitä.

Nainen haluaa jatkaa suhdettaan käteen, ja Patrick Wallingfordin rakkauden oppitunnit alkavat. Lopussa häämöttää harmonia, niin kuin Irvingillä aina.

Eihän tässä mitään, vaikka hatusta vedettyä onkin.

Mutta kaikki ne sivujuonet kirurgista, feministiseminaarista ja Stuart Littlen lukemisesta. Ja puolitekoinen kritiikki sensaatiojournalismia vastaan. Televisiokanavaa irviessään Irving näyttää olevan enemmän suutuksissaan nenäkkäille, miestä polkeville naistoimittajille kuin uutiskriteereille.

Eikä hänen lapsellinen naisen esineellistämisensä lakkaa hämmästyttämästä. Kuka muu jaksaa yhtä kiihkeästi ihmetellä ja arvioida naisten vatsojen pyöreyden asteita, kainalokarvoja, jopa ylähuulen nukkaa?

Seuraavaa kirjaa John Irving tekee tatuointitaiteen maailmasta. Lykkyä tykö.

Suvi Ahola

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi