Käsitteet tekevät taiteesta vaikean

Marja Sakari selvittää, mistä katsomisen ja ajattelemisen välisessä suhteessa on kysymys

Eräs näyttelykävijä oli kirjoittanut Helsingin kaupungin taidemuseon kommenttikirjaan Sophie Callen käsitetaiteellisesta näyttelystä, että esillä olevat valokuvat ovat teennäisiä ja tekotaiteellisia.

Kävijältä oli jäänyt huomaamatta, että olennaisin ei ole kuvissa, vaan kuvien suhteessa siihen, mitä kuvien esittämissä paikoissa oli ollut: sosialismin sankareita ja saavutuksia ylistäviä veistoksia ja muistolaattoja. Poissaolevaa menneisyyttä muistellaan Callen kuvien alla olevissa teksteissä.

Taidenäyttelyissä katsominen on helppoa, ajatteleminen paljon vaikeampaa. Jossakin vaiheessa mielikuvitus-sanasta tuntuu mieli kadonneen ja jäljelle on jäänyt vain kuvitus. Sitähän moni tahtoisi taiteen olevan: elämän kuvittamista.

Tätä taustaa vasten on tärkeää tutkia, mistä katsomisen ja ajattelemisen välisessä suhteessa on kysymys. Marja Sakari on tehnyt siitä hyvän ja suomalaista käsitetaidetta ajatellen uraauurtavan tutkimuksen Käsitetaiteen etiikkaa.

Käsitetaide kehittyi

1960-luvulla, mutta jo aikaisemmin taiteilijat olivat kritisoineet sitä, että taide perustuu pelkkään aistittavaan.

Kriittiset taiteilijat halusivat korostaa ajattelun osuutta merkitysten muodostumisessa. Ajattelu puolestaan edellyttää käsitteitä, sanoja. Jotkut ovatkin kyynisesti todenneet, että käsitetaiteilijat keksivät kirjallisuuden uudelleen.

Vaikka pinnallisesti siltä voi näyttää, käsitetaide sijoittuu kuitenkin kuvataiteen maailmaan, sillä se tarjoaa keinoja tarkastella asioita myös visuaalisena ajatteluna.

Käsitetaide osoittaa

ja näyttää. Sen tulkinnassa tekstin tai kuvan antamat vihjeet, esittämisyhteys sekä katsojan havainto ja ajattelu muodostavat monimutkaisen yhtälön.

Käsitetaiteessa(kin) teokset ilmaisevat sanoin kuvaamatonta.

Monet suomalaiset käsitetaiteen teokset organisoivat myös tiloja keholle: esimerkiksi OLO-ryhmän teokset saattavat vastaanottajan pohtimaan omaa paikkaansa.

Marja Sakari tarkastelee käsitetaidetta postmodernina, kommentoivana, intertekstuaalisena ja ironisoivana taiteena, joka pyrkii osoittamaan, ettei välittömässä ympäristössämme ole alkuperäisyyttä. Sen sijaan hukumme merkkeihin, jotka kommunikoivat keskenään muodostaen yhä uusia yhdistelmiä.

Käsitetaiteilijat kiinnittävät huomiota siihen, miten asiat meille esitetään. He myös provosoivat vastaanottajaa jatkamaan ajatustensa erittelemistä.

Toinen tapa, jonka avulla Sakari lähestyy käsitetaidetta, on fenomenologinen; hän perustaa tulkintansa filosofi Heideggerin ajatuksiin.

Monet käsitetaiteen

teokset avautuvat katsojalle vain osittain, kokemuksellisen oivalluksen kautta. Sattuma, spontaanisuus ja esteettisyys on tällaisille töille ominaisempaa kuin laskelmoiva kriittisyys.

Postmoderni käsitetaide manipuloi, muokkaa merkkejä ja kritisoi. Fenomenologinen käsitetaide näyttää ja ilmentää asioita antamalla niiden olla mitä ovat. Pelkkä taidemaailmaan tuominen voi riittää.

Sakarin mielestä kumpikaan käsitetaiteen muoto ei perustu vastaavuuteen eikä siis ole kuvittamista.

Käsitteillä leikkiminen ei myöskään palaudu vitsiksi, mikä voi olla syy siihen, että se on niin vaikeaa.

Sakari kiteyttää käsitetaiteen tehtävän hyvin: ennalta määrättyjen oletusten teknisessä maailmassa taide voi esittää ja osoittaa vaihtoehtoja.

Ainakin taide voi osoittaa vaikkapa teknologisen maailmannäkemyksen raamit. Siksi soisi esimerkiksi koulujen taidekasvatusta puuhasteluna pitävien lukevan Sakarin kirjan. Taide ei ole mitattavissa tai punnittavissa, mutta se ei tarkoita ettei taide kehittäisi ajattelua.

Käsitetaiteen etiikkaa

ei ole helppo kirja. Konkreettiset teosesimerkit tulkintamahdollisuuksineen ovat erittäin tarpeellisia teorian monimutkaisen käsitteistön havainnollistamisessa.

Koska suomen kielessä ei ole vielä vakiintunutta nykytaiteen käsitteistöä, Sakarin muotoilut - kriittinen pluralismi, konservatiivinen pluralismi jne. - tuntuvat hankalilta. Kirja kuitenkin palkitsee lukijansa ainakin selkeyttämällä asioita yhteen mahdolliseen järjestykseen.

Eettisyys-kysymyksiin Sakari antaa kuitenkin lukijan vastata itse, mikäli tämä älyään vaivatessaan ja kiinnostaviin tulkintoihin upottuaan enää muistaa, että tutkimuksen nimi on Käsitetaiteen etiikkaa .

Helena Sederholm

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi