Kaikenlainen rakkaus ei mahdu tähän maailmaan

"Kyllin joustavaa ja kyllin kovaa mukautuakseen mielen lyyrisiin liikkeisiin, uneksimaan aaltoiluihin, tietoisuuden äkillisiin hyppäyksiin", kirjoitti Charles Baudelaire kustantajalleen proosarunon ihmeestä.

Myös 22-vuotiaan Juuli Niemen ihastuttava runokertomus Tara laittaa lukijan uneksimaan ja aaltoilemaan tekstin mukana. Tara kertoo kaksosista, joista Tara, nuorempi, tummempi ja tuhmempi kuin Kissasiskonsa, syntyy maailmaan kaksi vuotta ja yhdeksän kuukautta liian myöhään. Mutta ei kaikkia kaksosia tunnista tämän maailman säännöillä, Niemi kirjoittaa, niin kuin ei kaikkea onneakaan voi näillä säännöillä tunnistaa. Tara kuvaa rakkauksia, hyvin kauniita, kipeitä ja erilaisia: isosiskoaan palvova Tara saa kasvukipuja yrittäessään kasvaa Irinaa kiinni. Mutta Irinan ristiselkään kasvaakin hiuksista ja kynsistä kaksonen, joka leikataan irti. Kaikenlainen rakkaus ei mahdukaan tähän maailman.

Taran ensimmäinen rakastettu on tyttö, Ruusu, joka myös kertoo oman pienen ja surullisen tarinansa.

Ja kun Tara myöhemmin seurustelee miehen kanssa, käyttää Niemi latteita ilmaisuja, käytöstä kuluneita ja tunteista turtia. En tiedä, onko ratkaisu tietoinen vai kiilaako ilmaisu välillä sisällön ohi. Tarassa käydään läpi nuoruuden nurjia tuntoja: rikkinäistä minäkuvaa, vääristynyttä ruumiinkuvaa, masennusta, itsetyydytystä ja sen tuomaa syyllisyyttä. Kovin ovat suolaisia kyyneleet tässä tarinassa.

Teksti on täynnä: rakkautta, kateutta, kasvua, kipua ja taas rakkautta. Rakkaus on se ensimmäinen ja viimeinen, maa ja taivas.

Siihen väliin mahtuu paljon herkkää, mutta myös proosallista ja rujoa. Mikäpä paremmin oikeuttaisi valitun muodon kuin itse tarinan sisältö, yhtä aikaa niin pyhä ja profaani.

Kielen kauneus kasvaa juuri tästä vuoropuhelusta. Näin esimerkiksi silloin, kun runon puhujan lyyrillisiin fiiliksiin sekoittuu vanhempien arkinen kommentointi.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi