Kaikkea muuta kuin kypäräpäinen kirkkoruhtinas

Paavo Virkkunen ei suosinut fasismia, elämäkerta todistaa

Paavo Virkkunen oli yksi niitä 1900-luvun vaikuttajia, jotka antoivat pilapiirtäjille idean kuvata kokoomusta kypäräpäisellä papilla. Virkkunen oli 1920-30-luvuilla eduskunnan puhemies, opetusministeri ja kokoomuksen sisäpiirin vaikuttajia. Siviilissä hän oli kirkkoherra ja teologian tohtori, saarnamies ja sanankäyttäjä, tuottelias kirjoittaja.

Ja kuten kuvaan kuuluu, Virkkunen kantoi näkyvästi huolta armeijan tilasta sekä oli varsin yhteistyöhaluinen Lapuan liikkeen kanssa.

Vuonna 1968 Virkkusen suurperheen poika Matti oli kokoomuksen presidenttiehdokkaana tunnettuine "työttömyys poistetaan valmistamalla armeijalle lisää saappaita" -teemoineen.

Mutta lähikuvassa kypäräpäinen kirkkoruhtinas kyseenalaistaa pilapiirtäjien muotokuvan. Virkkunen oli sinnikäs suvaitsevaisuuden ja ajattelun vapauden puolustaja. Kirkossa vanhoillisimmat piirit, arkkipiispa Gustav Johansson mukaan luettuna, pitivät häntä toivottoman harhaoppisena.

Huonosti kuvaan tuntuisi sopivan sekin, että Virkkunen käytti valtavasti energiaa ja rahaa marginaali-ihmisten tukemiseen. Lisäksi hän oli vuosikymmenien ajan aikansa tunnetuimman uskonrienaajan, Ilmari Kiannon läheinen ystävä ja auttaja, aika ajoin ainoa.

Valtiotieteen

maisteri Paavo Virkkunen nuorempi piirtää isoisästään lähikuvaa ensisijaisesti tämän laajan kirjeenvaihdon perusteella.

Mutta koska isoisä oli myös valtiomies, politiikan sisimmissä kabineteissa neuvotteleva vaikuttaja, kuvan taustaksi muodostuvat kansakunnan monet kohtalonhetket, kuten itsenäistyminen ja kansalaissota, Lapuan liike ja IKL, kieltolaki sekä välähdykset muutamien presidentinvaalien kulissien takaiseen peliin.

Yleinen historia sävyttyy pikanteilla yksityiskohdilla, henkilökohtaisilla reaktioilla ja tunnelmilla.

"Niin naivia en ollut kuullut edes kansakoulun opettajien suusta. Ja mitä hän puhui itsestään! Minä häpesin hänen lapsellisuuttaan. Ja tämä mies saa sitten määrätä kaikesta!", Jalmari Finne raportoi kirjeessään Virkkuselle kahdenkeskisestä tapaamisesta presidentti Relanderin kanssa.

Myös Virkkusen merkinnöissä Relander on "heikko ja hapuileva", "hyvää tarkoittava", mutta "harkitsematon ja epähieno", "lakiin perustumaton", jota sisäpiireissä takanapäin "ihmeteltiin vain".

Tunnettu teatterimies Jalmari Finne muuten ennusti kyynisesti mutta oikeaan osuvasti, että luultavasti hänet itsensä muistetaan jälkeenpäin vain Kiljus-romaaneista.

Ilmari Kianto ruikutti Virkkuselta tavan takaa rahaa, ja saikin huomattavia summia. Vihdoin molempien tultua eläkeikään Virkkunen kieltäytyi ja huomautti, että heidän tulonsa ovat sillä hetkellä yhtä suuret. Kianto raivostui ja välit kylmenivät.

Kaiken kaikkiaan kirjeenvaihdosta välittyy kuva Kiannosta paljolti omatekoisella surkeudellaan ratsastavana "väärinymmärrettynä nerona", joka käytti ihmisiä hyväkseen. Eräänlaisena humaanina, empatiaan kykenevänä ja epäortodoksisina konservatiivina Virkkunen ei tuntunut sopivan oikein mihinkään muottiin.

Relander luonnehti häntä päiväkirjamerkinnöissään väliin kunnioittavin sanakääntein, väliin "jesuiitaksi". Arkkipiispa Johansson kieltäytyi asettamasta Virkkusta Ilmajoen kirkkoherran virkaan muun muassa siksi, että Virkkunen ei pitänyt tärkeänä sitä, oliko Jeesuksella ollut maallinen isä.

Teologi Virkkusen tietynlaista moderniutta, jopa radikaalisuutta kuvaa, että neitseestäsyntymisestä käytiin "aivan uusi" kiista 1980-luvulla. Silloin keskipisteenä oli professori Heikki Räisänen.

Kirjoittaja epäilee,

ettei hän ole sittenkään päässyt tarpeeksi lähelle isoisäänsä.

Yhtä hyvin voisi väittää, ettei tarpeeksi kauas. Analyyttinen ote on hatarahko. Isoisä puhuu, kirjoittaa, neuvottelee, on perheenisä jne. - mutta kuin lapsen(lapsen) silmin nähtynä omalakisena, kertojan yläpuolella olevana hahmona. Lahjomattomassa on seikkaperäisesti kumottu kohutun MOT-ohjelman (1999) väitteitä, joiden mukaan Virkkunen olisi suosinut fasismia juutalaisvainoista tietoisena. Kumoukset ovat perusteltuja, mutta onko foorumi oikea?

Näyttävä osallistuminen itse ohjelmasta käytyyn keskusteluun olisi varmaan mennyt paremmin perille.

Virkkusen välillinen

vaikutus etenkin kirkkoon on ollut luultavasti suurempi kuin suora, ja suurempi kuin toisen "kypäräpäisen kirkkoruhtinaan", Lauri Ingmanin, joka oli Virkkusen aikana pääministeri ja sittemmin arkkipiispa.

Helsingin eteläisen seurakunnan kirkkoherrana 1940-50-luvuilla Virkkunen oli monen seuraavan kirkollisen vaikuttajan isähahmo. Hänen seurakuntanuorten katraaseensa kuuluivat muun muassa Matti Hakkarainen ja Simo Talvitie. 1950-luvun kirkon konservatiivien silmätikkua Erkki Niinivaaraa Virkkunen puolusti julkisuudessa näyttävästi. Niinivaara kiitti lämpimästi:

"Varmaankin se ratkaisevalla tavalla vaikutti siihen, ettei polttorovio ottanut syttyäkseen Kaikkien sensoreitten uhallakin on keskustelun vapaus Suomen kirkossa saatava säilymään!"

Martti Mäkisalo

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi