Kannanotto hälyä ja melua vastaan

Kristina Carlsonin kolmas romaani aukeaa kuin vuosikertaviini.

Kristina Carlsonin romaanit Maan ääreen (1999) ja Herra Darwinin puutarhuri (2009) ovat pieniä taideteoksia, jotka vaativat lukijalta paljon mutta palkitsevat vaivan. William N. päiväkirja tuo jälleen sulan kirjailijan hattuun. Ja taitaa hankkia hänelle myös uusia lukijoita, koska uusi teos on edeltäjiään helppolukuisempi.

Siksi William N. päiväkirjaa ei kannata hylätä kertavilkaisulla tyyliin "ketä kiinnostaa 1800-luvulla elänyt jäkälätutkija". Sitä ei myöskään kannata hotkaista, sillä se tarvitsee aikaa kuin pullo vanhaa burgundilaista.

William Nylander on Pariisin kaduilla, kahviloissa ja puistoissa vaeltava sivullinen, Jean Paul Sartren Inhon Roquentin sukulaissielu, joka tallentaa elämää päiväkirjaansa. Kaikki sosiaalinen kanssakäyminen puistattaa häntä. "Minä olen ikävä ihminen", toteaa William ja luettelee monta riviä vähemmän mairittelevia luonnehdintoja, joita hän on kuullut muiden sanovan itsestään.

Hän kokee olevansa väärinymmärretty, virkoja vaille jäänyt, perheetön mies. Lähimmät naiset ovat kaukana Suomessa asuva sisar ja taloudenhoitajatar, joka jättää hänet päiväkirjan aloittamisen aikoihin.

Vanhalla tiedemiehellä on vain jäkälänsä, joita koskevia teorioita hän puolustaa viimeiseen asti. Totta romaanissa on sen päähenkilö William Nylander (1822-1899), kansainvälisesti tunnettu, viimeiset vuotensa Pariisissa asunut kasvitieteen professori. Hän keräsi merkittävän jäkäläkokoelman ja testamenttasi sen Helsingin yliopiston Kasvimuseolle, jossa se on tänäkin päivänä nähtävissä.

Nylanderin päiväkirjaa tai muistelmia ei ole olemassa. Autenttisia dokumentteja ovat kuitenkin sisaren entiseltä taloudenhoitajalta saamat sähkösanoma ja kirje, joissa tiedotetaan veljen kuolemasta.

Carlson ei kirjoita historiallista romaania, jos sen ymmärretään kuvaavan aikoja, paikkoja, tapoja ja historiallisten henkilöiden elämänvaiheita. Historiaa tarvitaan muuhun.

Hän rakentaa romaaniensa ajan ja paikan kuin elokuvaohjaaja. Romaanin kylä muistuttaa Lars von Trierin Dogvillea, ei julmuudessaan mutta asetelmallisuudessaan. William N. päiväkirjan miljöö taas tuo mieleen Jean-Pierre Jeunet'n Amélie-elokuvan Pariisin, jonka kliseitä ei voi olla rakastamatta.

Carlsonin Pariisi on paikannimiä ja ranskalaista ruokaa. Niitä ei tarvitse kuvailla, pelkkä maininta riittää. Iäkäs William on pieniruokainen mies mutta luettelee sitäkin innokkaammin herkkuja, joita taloudenhoitajatar hänelle tuo:

"Vichyssoise-keittoa, Tarte flambée (piirakassa on pekonia) ja Pot-au-feu cassouletin, jossa on makkaroita, ankkaa, porsaankylkeä ja papuja."

Ihastuttavaa!

Päiväkirjamuoto sopii Carlsonin kertojanlaatuun, sillä hän on enemmän ajattelija kuin tarinaniskijä. Ajatus ei kulje pitkää kaarta mutta tiivistyy nopeasti mietelmäksi tai kuvaksi, joka tekee mieli alleviivata. Että tämänkin muistaisin: "Suorapuheisuus on yhtä tuhoisaa kuin nuorallakävelijän köyden poikki iskeminen, ura katkeaa ja putoat päistikkaa."

William N. pohtii päiväkirjassaan "meidän aikamme" tallentamisen mahdottomuutta. Kaikki aika on yhtä ja samaa ihmisen aikaa. Sodat ja hallisijat vaihtuvat, mutta ihmislaji ei muutu.

Mielistelijät ja myötäilijät ovat menestyneet aina paremmin kuin todenpuhujat, ja rikas mies on saanut tehdä mitä tahtoo: "sillä rahalle kumarretaan aina."

Päiväkirjamuotoon solahtaa monenlaista pohdittavaa. William N. on vanha mies ja miettii kaiken kiukustumisensa lomassa myös vanhenemista, miten miehet muuttuvat vanhetessaan feminiiniksi ja naiset maskuliinisiksi. Hän kummastelee, miksi kuolemasta puhutaan paljon vähemmän kuin rakkaudesta, vaikka kaikki kokevat kuoleman mutta eivät välttämättä rakkautta. William N. päiväkirja on filosofinen kannanotto hälyä ja melua vastaan. Carlsonin hiotut lauseet eivät ole kertakäyttökamaa, vaan niitä maistelee vielä pitkään lukemisen jälkeenkin.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi