Kansanedustajien Suomi ei muutu

Ulkomaalaislakeja on helpompi muuttaa kuin asenteita

Outi Lepola: Ulkomaalaisesta suomenmaalaiseksi. SKS. 418 s. 160 mk.

Ulkomaalaisvaltuutettu Antti Seppälä valitteli taannoin Helsingin Sanomissa sitä, että suomalainen ulkomaalaistutkimus on "paikoin eriytynyt omaksi taiteekseen ja menettänyt kosketuksensa käytäntöön".

Myös Outi Lepolan väitöskirja Ulkomaalaisesta suomenmaalaiseksi vieroo käytäntöä, jos käytäntönä pidetään vain katujen, lähiöiden ja koulujen ongelmien tutkimista. Lepola nimittäin koukkaa käytäntöön ikään kuin juhlasalin kautta: häntä kiinnostavat ulkomaalaispolitiikan ylimmän linjanvetäjän eli eduskunnan toimet.

Tutkimuksen paperinmakuisessa aineistossa on kansanedustajien puheita, ulkomaalaisten asemaa koskeneita lakiuudistuksia, asiakirjoja ja mietintöjä vuosilta 1988-99. Noina vuosina turvapaikanhakijoiden määrä alkoi kasvaa. Oman makunsa keitokseen antoi Neuvostoliiton romahtaminen ja Suomen liittyminen Euroopan unioniin.

Ja kaiken huipuksi somalialaiset tulivat Suomeen Neuvostoliiton kautta.

Laajan aineistonsa avulla Lepola hakee vastausta hankalaan kysymyksen: millä ehdoilla maahanmuuttaja voi tulla suomalaiseksi?

Hän pohtii suomalaisuuden toteutumista oikeuksien saamisen kautta. Periaatteessa maahanmuuttaja saa täydet poliittiset oikeudet kansalaisuuden myötä. Tutkija kuitenkin kysyy pitkin matkaa, tekeekö kansalaisuuskaan lopulta ulkomaalaisesta suomalaista.

Suomalaisen

maahanmuuttopolitiikan lähtölaukauksena pidetään vuoden 1983 ulkomaalaislain säätämistä. Siitä alkaen lakeja on muutettu tiuhaan tahtiin.

Ulkomaalaisasiat herättävät eduskunnassa aina vilkkaan keskustelun, vaikka lakiesityksiin ei yleensä tehdä täysistuntopuheiden seurauksena suuria muutoksia. Suurin osa ulkomaalaislakien muutoksista johtui joko Euroopan ihmisoikeussopimuksesta tai liittymisestä EU:hun.

Lopulta eduskuntakäsittelyn tärkein tehtävä onkin ulkomaalaislakien sovittaminen kansallisiin kuvioihin, Lepola päättelee.

Myötämieliset edustajat todistelevat, että esitys on meikäläisen arvomaailman mukainen. Vastarannan kiisket taas pyrkivät osoittamaan lakiehdotuksen perinteisen suomalaisen elämänmenon vastaiseksi. Lakien eduskuntakäsittelyt ovat saaneet viljalti julkisuutta, ja siksi ne ovat olleet mainio tapa profiloitua äänestäjien edessä.

Suomalaisen yhtenäiskulttuurin voimaa kuvaa se, että edustajat ovat aina ymmärtäneet vastapuolenkin näkökohdat.

Aineistonsa perusteella Lepola toteaa, että eduskunnan suomalaisuuskeskustelun argumentit eivät ole paljoa hievahtaneet kymmenessä vuodessa. Aito suomalaisuus tuntuu edelleen sisältävän suomalaisen syntyperän, Suomen kansalaisuuden tai suomalaisen verenperinnön vaatimuksen. Edustajien mielissä kangastelee sellainen Suomi, joka oli täysissä voimissaan 1970-luvulla. Monikulttuurisuuden käsitteen pohdinta on tutkimuksen parasta antia. Loppuun asti vietynä monikulttuurisuus tarkoittaa sitä, ettei yhteiskunnan millään ryhmällä ole muita vahvempaa asemaa. Valtakulttuuria ei ole, vaan erilaiset kulttuurimuodot ja elämäntavat elävät tasaveroisina.

Suomessa monikulttuurisuudesta tuli 1990-luvulla integraation ohella ulkomaalaispolitiikan tärkein iskusana. Vaikka meillä on ennestäänkin vähemmistöjä, Suomen ajatellaan muuttuneen monikulttuuriseksi vasta 1990-luvun uuden maahanmuuton seurauksena.

Kaupungeissa monikulttuurisuuden tunnusmerkit eli "näkyvät" maahanmuuttajat ovatkin jo jokapäiväinen ilmiö. Maahanmuuttajat pakkautuvat Suomessakin suuriin kaupunkeihin, koska kaupungeissa voi elää väljemmin kuin maaseudulla. Ja kaupungeissa on mahdollista saada töitäkin.

Kun ulkomaalaisbuumi meni, myös keskustelu suomalaisen yhteiskunnan suunnasta on vähentynyt.

Sen sijaan Saksassa on viime aikoina keskusteltu kiivaasti siitä, onko enää korrektia puhua saksalaisesta kulttuurista johtavana kulttuurina (Leitkultur) vai pitäisikö hyväksyä kaikkien kulttuurien tasavertainen rinnakkainelo. Vaikka Leitkultur-keskustelussa on kyse sisäpolitiikasta, se on historiallisista syistä herättänyt runsaasti huomiota myös Saksan ulkopuolella.

Lähes 400:n sivun

pohdinnan jälkeen Outi Lepola on valmis vastaamaan kysymykseensä suomalaisuuden ehdoista. Hänen mukaansa suomalaisuus on edelleen niin tiukasti sidoksissa etniseen pohjaansa, että maahanmuuttajat jäävät väkisin suomalaisuuden ulkopuolelle. Sana suomalainen tarkoittaa käytännössä edelleen kantasuomalaisia, joskus jopa vain suomenkielisiä suomalaisia.

Lepola kysyykin, voisiko kaikkia Suomessa vakituisesti asuvia ihmisiä kutsua yhdellä sanalla. Sellaiseksi hän heittää sanan "suomenmaalainen".

On kuitenkin melko varmaa, että siihenkin vähitellen tarttuisivat ne asenteet, joita yhteiskunnassa on. Ulkomaalaisasenteisiin jos mihin pätee se, että mikään ei muutu ennen kuin kaikki muuttuu.

Alussa mainitussa kirjoituksessaan ulkomaalaisvaltuutettu kantoi huolta myös siitä, että "asioita hoitavat eivät ehdi tai välitä lukea tutkimuksia". Jos kiireinen päättäjä ehtii lukea vai yhden ulkomaalaistutkimuksen, tässä se on. Lepolan tutkimusta ei voi ohittaa, kun Suomessa tulevina vuosina keskustellaan suomalaisuudesta ja ulkomaalaisten oikeuksista.

Seppo Paananen

Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori ja työskentelee Tilastokeskuksessa.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi