Julkaistu: 16.7.2010 lehdessä osastolla Kulttuuri
Kirjat. Vuonna 1851 ilmestynyt Axel Gabriel Ingeliuksen Harmaa linna viehättää monella tavalla. On hauska ajatella, että 150 vuotta sitten Suomessa kirjoitettiin näin tyylipuhdas goottilaisromantiikkaa edustava kauhuromaani. Teos oli jo aikanaan erittäin suosittu. Siitä on kolme aiempaa suomenkielistä laitosta, mutta niistä tuorein on vuodelta 1925.
Nuori Harald Thalberg on matkalla Ristilän kartanoon kotiopettajaksi, kun hän kuulee avunhuutoja. Hän pelastaa suonsilmästä nuoren naisen, Stellan, joka herättää hänessä kummia tunteita.
Stella asettuu paikkakunnan kappalaisen hoiviin ja Harald aloittaa työnsä kartanossa, jolla on paha maine. Hiljalleen kartanon ja sen paholaismaisen isännän Arvid Henningin salaisuudet paljastuvat. Henningin suvun historia liittyy merkillisesti myös Haraldiin ja Stellaan. Harmaa linna pursuaa goottilaisen romantiikan tunnuskuvia: on jylhiä erämaita, myrskysäitä, sokkeloinen kartano salakäytävineen ja hautaholveineen, karmeita sukuhistorioita, valekuolemia, ennustuksia, unia ja kuolemaa kohti kurottuvia neitoja.
Romaani sisältää kaksikin rakkaustarinaa ja vauhdikkaita juonenkäänteitä. Sen suosio on hyvin ymmärrettävää. Yliluonnollista kauhua teoksessa on vain ripaus, jännitys syntyy ihan tämänpuoleisten ihmisten pahuudesta. Harmaassa linnassa - Ristilän kartanossa - ja sen ilkeässä isännässä on kuitenkin tuonpuoleista kohtalokkuutta, joka tuo tapahtumiin merkityksellisyyden tunnetta. Järjestystä teoksen maailmaan luo ajankohdalle tyypillinen, mutta nykylukijalle luultavasti vieras uskonnollinen kehys. Harmaa linna ei ole pelkkä historiallinen kuriositeetti. Sen mukavasti patinoitunut ilmaisutapa kaikkitietävine kertojineen vain lisää teoksen viihdyttävyyttä - romaania voi suositella nykyisillekin romanttisen kauhun ystäville.
Axel Gabriel Ingelius: Harmaa linna (Det gråa slottet).
Suom. Eeva-Liisa Järvinen, jälkisanat Jukka Sarjala. Faros. 341 s. 22e.
Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi