Kauhutarinat tekivät meistä murhaajia

Juha Siltala kertoo, mikä muutti rauhalliset suomalaiset verenhimoisiksi murhaajiksi

Poliittisesti ja eroottisesti aktiiviset naiset on möyhennettävä veriseksi kasaksi, ulosteen ja ruumiinriekaleiden sotkuksi, vaativat äärioikeistolaisten Freikorps-joukkojen jäsenet 1920-luvun Saksassa.

Saksalaisen psykoteoreetikon Klaus Theweleitin mukaan miesten raivo johtui siitä, että epävarmuus omasta minuudesta ja itsekurista kanavoi vihan siveästä ihannemallista poikkeaviin naisiin. Heille haluttiin kostaa tuska omasta riippuvuudesta aistillisuuteen ja sukupuolisuuteen.

Theweleitin teoksesta Miesfantasiat innostunut Juha Siltala käynnisti Suomen sisällissodan psykohistoriaa koskevan tutkimuksensa jo vuonna 1987 ahdistuksen historiaa koskevassa hankkeessaan.

Voisiko vuoden 1918 sotaa ja sen terroria tulkita kouristuksenomaiseksi taisteluksi viettejä vastaan? Näkyisikö tämä naisvihana ja naisten suurempana osuutena sotasurmien uhreista?

Tutkimuksen valmistuminen kesti yli kaksi vuosikymmentä, joiden aikana Siltala kohosi historiantutkimuksen ja yhteiskuntakritiikin huipulle. Mainetta ja kunniaa toivat teokset ahdistuksen historiasta ja vahva puheenvuoro Työelämän huonontumisen lyhyt historia (848 sivua).

Aikataulun venymisen myötä Siltala on saanut uusia virikkeitä ja ajatusten peilauspintoja. Hän on perehtynyt hyvin myös aihetta käsittelevään historiantutkimukseen, mutta erityisesti hän viittaa psykologeihin ja psykohistorioitsijoihin.

On Lloyd DeMausen ryhmäfantasioita, on Melanie Kleinin paranoidis-skitsoidisia positioita, on Philip Zimbardon selityksiä sille, miksi suuri paha ei tarvitse syntyäkseen suurta joukkoa pahoja ihmisiä vaan useimmista meistä voi tulla verenhimoinen tappaja.

Naisteeman käsittely jää uudessa teoksessa yhteen lukuun, jossa tekijä myöntää, että punaisten naisten ankarampaa kohtelua ei voida todistaa niin aukottomasti kuin Theweleitin teesi edellyttäisi.

Hätkähdyttävän väkivaltaista aineistoa Siltala vyöryttää läpi koko kirjan. Punaiset perustelivat vallankumousta valtalain kaatumisen ja eduskuntavaalitappion jälkeen verenimijäporvareilla ja lahtareilla, jotka nylkivät työläisiä, ottivat leivän suusta sekä jättivät nääntymään nälkään ja tauteihin.

Porvarilehdistö kuvasi punaisten tekemiä murhia värikylläisesti, ehkä liioitellen. Kaksikin kirkkoherraa oli uutisten mukaan ristiinnaulittu alttariin. Kieli oli leikattu irti ja ruumis raadeltu leuasta sukupuolielimiin ja haavoihin oli siroteltu suolaa. Viereen oli verellä kirjoitettu: "Auttakoon Jumalanne".

Valkoisten mielikuvissa punaiset eivät olleet vihollisia vaan epäihmisiä, saastunutta lihaa, joka oli järkkymättä leikattava pois, jottei koko yhteiskuntaruumis tuhoutuisi. Siten perusteltiin terroria, teloituksia ja kovien rangaistusten välttämättömyyttä.

Sisällissodan psykohistoria ei kuvaa vain osapuolten mielikuvia toisistaan, vaan etenkin analyyttisessa loppuluvussa pohditaan, mikä äkisti muutti rauhantahtoiset siviilit verenhimoisesti taisteleviksi puna- ja valkokaartilaisiksi.

Psykologiset selitykset eivät ole Siltalan mukaan riittäviä, ei Jari Ehrnroothin esiin nostama sosialistisen propagandan arkaaisen vihan kulttuuri, ei suomalaisuusliikkeen vaalima vastakohta kurinalaisen porvariston ja lapsenomaisen, viettejään hillitsemättömän työväen välillä.

Sotaa selittää Siltalan mukaan vuoden 1917 kokonaislogiikka. Venäjän vallankumouksen ja maailmansodan vaikutuksesta yhteiskuntarakenteet ja moraali äkkiä murenivat.

Sekä sosiaalidemokraatit että monet porvarit kokivat saavutetut edut menetetyiksi tai uhatuiksi.

Sotaan ei ryhdytty vaan ajauduttiin. Tehtyjen ratkaisujen takia vallankumouksen tieltä perääntyminen tuli mahdottomaksi ideologialtaan alun perin passiivisille sosiaalidemokraateille.

Vasta tällöin osapuolet loivat toistensa viholliskuvan käyttämällä helvetin ja taivaan sävyillä ladattuja kielikuvia. Hillittömässä väkivallassa kielikuviin myös samastuttiin.

Sodan väkivalta ei silti ollut vain arkaaisten psykotraumojen purkautumista yhteiskunnan hajoamisen luomassa tilanteessa.

Siltala myöntää oikeaksi Marko Tikan näkemyksen, että terrori oli myös rationaalisen sodankäynnin väline. Sosiaalidemokraatit eivät voineet nousta huliganismia vastaan, koska kadun paine oli sen valtalähde ja koska pelon politiikka tuotti tuloksia, ainakin lyhyellä aikavälillä.

Siltala toteaa välttävänsä poliittisia tulkintoja ja minkään osapuolen asian ajamista. Tässä hän onnistuu kohtuullisen hyvin. Hän kiinnittää paljon huomiota sosiaalidemokraattien motiiveihin, mutta ymmärtää hyvin, miksi sota myös koettiin alusta alkaen myös vapaussodaksi ja irrottautumiseksi Venäjästä.

Loppuluvun vertailu sisällissodan ja 1990-luvun laman välillä ontuu hieman. Siltala kysyy, miksi saavutettujen etujen menetys ei viime vuosikymmenellä johtanut edes mielenosoituksiin saati väkivaltaan vaan masennukseen, työuupumukseen ja alkoholismiin? Olihan etujen menetyksen lähtötaso ihan toinen.

Kirja päättyy optimistisesti. Sisällissodasta löytyneet psykologiset mekanismit ovat Siltalan mukaan todellisia vieläkin. Silti hän katsoo yhteiskunnan muuttuneen peruuttamattomasti.

Sisäisiä verilöylyjä ei tarvitse pelätä, kun nyky-Suomessa kaikki poliittiset osapuolet ovat sittenkin sitoutuneet lain, demokratian ja ihmisarvoisen elämän ylläpitämiseen.

Juha Siltalan Sisällissodan psykohistoria on suuri kirja kooltaan, älyllisenä saavutuksena ja lukuelämyksenä. Massiivisen aineiston yksityiskohtainen kuvaus tempaa mukaansa mutta joskus myös uuvuttaa.

Tulos olisi ollut vielä parempi, jos koko kirjan ote olisi ollut yhtä analyyttinen kuin loppuluvun.

Kun viitatut psykoteoreetikot eivät ole tuttuja monillekaan, olisi ollut hyvä kuvata heidän ajatuksiaan tarkemmin ja muotoilla niiden pohjalta selkeitä tulkintahypoteeseja.

Pienestä murinasta huolimatta olen vakuuttunut, että Sisällissodan psykohistoria nousee keskustelun polttopisteeseen ja ottaa paikkansa alan merkittävimpien tutkimusten joukossa.

Kirjoittaja on Jyväskylän yliopiston historian professori.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi