Kauneus ja taide tekevät meistä tuomareita

Esteettiset arvot ovat ihmisille niin tärkeitä, että emme voi olla olematta niistä jotakin mieltä. Siksi syntyy aina kisa.

Kun Viivi Pumpanen kruunattiin vuoden 2010 Miss Suomeksi, alkoi jokavuotinen marmatus siitä, tarvitaanko moisia kilpailuja lainkaan. Kyllä sisäinen kauneus sentään on tärkeämpää! Ja onko taidekilpailuissa senkään vertaa järkeä; jokainen tietää itse, pitääkö uusimmasta Antti Hyrystä vai ei.

Yhtä hyvin voisi ihmetellä, täytyykö kenenkään arvostella vaatteita, mäkihyppyä, huonekaluja, autoja tai asuntoja sillä perusteella, miltä ne näyttävät tai tuntuvat.

Turhaa päänvaivaa. Kauneus ja kaikki muut esteettiset ja taiteelliset arvot ovat ihmisille niin tärkeitä, ettei niistä voi olla olematta jotakin mieltä.

Niihin keskittyvä touhu ja puheenporina saa mitä ihmeellisimpiä muotoja missikisoista kesämökkisisustusten kautta ammattimaiseen teolliseen muotoiluun, taiteeseen ja taidekritiikkiin asti.

Viime vuonna ilmestyneessä Denis Duttonin The Art Instinct -kirjassa asia muotoillaan niin, että ihmislajilla on suorastaan universaali taidevaisto, joka takaa vipinän jatkuvuuden.

Ilona Rainersin, Anita Sepän ja Jyri Vuorisen toimittamaa Estetiikan klassikot -kirjaa voi lukea tätä näkökulmaa vasten: niin kauan kuin on ollut ihmisiä, on tavoiteltu kauneutta, ja yhtä kauan tavoittelun tuloksista on kinasteltu. Kirja luotaa tämän keskustelun kirjoitettua historiaa alkaen antiikista ja päätyy 1800-luvun loppupuolelle.

Koska aihepiiri on loputon, mikään valikoima ei olisi kattava. Estetiikan klassikot on kuitenkin tarpeeksi avara. Siitä saa riittävän kuvan ihmismielen kekseliäisyydestä yhden kulttuurisesti merkittävän ajatusrihmaston sokkeloissa. Kauneus, taide ja niiden lähipiirit käydään läpi kymmenillä tavoilla.

Mielenkiintoisinta on tietysti se, että eri käsitykset eivät kumoa vaan täydentävät toisiaan, eivätkä eri aikakausien uudet ajatukset ole tehneet vanhemmista käyttökelvottomia.

Taiteen ja kauneuden olemusta ja tehtäviä on etsitty milloin taideteoksista, milloin niitä kokevien ihmisten tuntemuksista, joskus taiteilijan ilmaisuvoimasta. Tärkeintä on, että niitä etsitään edelleen, tosissaan ja väsymättä - missikisoissa, taidekouluissa, vaateostoksilla.

Tässä etsinnässä kaikki aikaisemmat mielikuvituksen retket ja niiden kuvaukset ovat tärkeitä apuvälineitä nykyäänkin.

Estetiikan historian aktiiviharrastajalle kirja ei paljasta kovin paljon uutta. Monet tekstit on suomennettu aikaisemminkin, ja muilla kielillä kaikki on helppo saada käsiinsä. Varsinkin englanniksi samantyyppisiä kokonaisuuksia on lukuisia.

Suomeksi kirja joka tapauksessa puolustaa paikkaansa. Jos alaan ei ole erityisesti paneutunut, sinne tänne ripoteltujen tekstien etsiminen on työlästä, eikä välttämättä edes tiedä mitä etsisi.

Otteita useimmilta tärkeiltä estetiikan kysymysten pohtijoilta on mukana Platonista ja Horatiuksesta Vasariin, Hegelin ja Kantin kautta Zolaan ja Tolstoihin.

Harvinaisempiakin helmiä on joukossa. Charles Bautteuxin alun perin 1746 ranskaksi julkaistu Kaunotaitoja yhdistävästä periaatteesta on yllättävän huonosti tunnettu, vaikka se on aihepiirinsä kehittelyn kannalta erittäin merkittävä. Vuonna 1825 ilmestynyt Olinde Rodriguesin Taiteilija, oppinut ja tehtailija on edelleen herkullinen vaikkapa taiteen asemaa Aalto-yliopistossa pohtivan kannalta.

Jaksojen alussa olevat, toimittajien sekä Jussi Kotkavirran ja muissa yhteyksissä ansiokkaasti suomalaisenkin estetiikan historiaa kartoittaneen Oiva Kuisman kirjoittamat johdantojaksot perustelevat valintoja hyvin ja antavat vinkkejä muista kirjoituksista.

Käännökset ovat osaavia. Siellä täällä jotkut suomentajat ovat ottaneet melko vapaan oloisen otteen, jolloin tarkkuus hieman kärsii.

Suurta yleisöä tämä tuskin haittaa, ja tutkijat paneutuvat joka tapauksessa täysimittaisiin alkukielisiin lähteisiin.

On sääli, ettei mukaan ole otettu kuvatoimittajaa. Kenties se on kustannuskysymys, mutta aihepiiriä olisi saanut hienosti avattua vielä lisää sopivasti valituilla kuvilla.

Onneksi monet tekstit ovat niin meheviä, etteivät ne välttämättä kuvia kaipaakaan. Esimerkiksi Charles Baudelairen vuonna 1863 ilmestyneet ajatukset herättelevät pohjoismaiseen luomuestetiikkaan kiintynyttä edelleen tehokkaasti:

"Juuri luonto yllyttää ihmisen tappamaan kaltaisensa, syömään hänet, vangitsemaan hänet, kiduttamaan häntä. Sillä heti kun vapaudumme pakottavista tarpeistamme ja siirrymme ylellisten nautintojen äärelle, huomaamme ettei luonto voi opastaa meitä kuin rikoksen tielle."

"Jos tutkitte ja erittelette huolellisesti kaikkea mikä on luonnollista, jokaista ehdottoman luonnollisen ihmisen tekoa ja mielihalua, ette löydä niistä mitään muuta kuin kauhisteltavaa. Kaikki kaunis ja ylevä on järjen ja harkinnan tulosta."

"Niinpä olen taipuvainen pitämään koristautumista merkkinä ihmissielun primitiivisestä jaloudesta."

Kirjoittaja on estetiikan dosentti Helsingin yliopistossa ja tutkimuspäällikkö Aalto-yliopistossa.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi