Kaunista, rumaa ja soljuvaa runoa

Juha Kulmalan säkeet vellovat kahleetta eteenpäin.

Epäpuhdas runous elää yhä. Juha Kulmalan (s. 1962) uusi kokoelma sekoittaa lyyrisiä ja epälyyrisiä aineksia sellaisella vimmalla, että mieleen palautuu Pablo Nerudan essee aiheesta vuosikymmenten takaa: lyyristä, julmaa, arkirealismia, ylevää rinta rinnan.

Runous etsii uusia aineksia, väliin neuroottisenkin hanakasti. Kulmalan menetelmä ei ole uusi kolmannessakaan kokoelmassa, mutta sanojen kahleeton vuo taitaa mukailla nykyestetiikkaa, joka ei suosi jäsennystä ja tiivistystä.

Siten runoja vie rytmi ja liike. Emme ole dodo ottaa tuntuman katutasosta, antaa pommien pudota ja nousee välillä tajunnanliidoksi.

Vanha kunnon Saarikoskikaan ei ole kaukana, mutta vielä enemmän Kulmalan säkeet hakevat Jarkko Laineen ja Markku Inton underground- ja beat-henkeä.

Sekoittuminen on kokoelman Emme ole dodo avaisana. Liike korkeasta matalaan, pudotus utopian korkeudesta rujosti katutasolle. Villisti kieppuva kuvasto vie epäpuhtauden ajatusta pitemmälle kuin vanhojen partojen.

Siitä tulee muutaman kerran itseisarvo: "pierevät jääkaapit, raivolla naivat pesukoneet, lapsuutensa / karjalaan kaipaava tv, kymmenien kiintolevyjen / transkendentti hyminä."

Kulmala etsii groteskeja kuvia sieltä täältä, ei kaihda populistista poliitikkokuvaa, heittää mukaan Pietarin-kuvia tsaarista, Trotskin lahtareista ja uusista porhoista. Säkeet vellovat eteenpäin kahleetta, väliin hyvinkin komeasti soiden, tosinaan tahalliseen epärytmiin särähtäen.

Suora yhteiskuntakritiikki tuntuu olevan kirjan hankalin tekijä. Silloin runon menevä poljento katkeaa pahantuuliseen purkaukseen tai purnaukseen. Tehokkaammin Kulmalan runous toimii kylmää tehokkuusajattelua vastaan silloin, kun se hakee pakottomasti vastakuvia suoraan ympäriltä, karuista näkymistä ja vastarinnan uhmasta.

Tulee kaunista ja rumaa, soljuvaa menoa. Joskus yhtenä sanaryöppynä, luettelotyyliin, jolloin muistaa, ettei vuosisatojen runoperinteeseen kuuluvan aiheiden jäsentelykään ihan tehoton keino ole, niin paljonkin kuin itse sanonnassa olisikin imua.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi