Kaupunki jota ei ole

Espoo on käsite, ei alue Helsingin ja Kirkkonummen välissä
Sen henkinen keskus, von Hertzenin ja Asuntosäätiön Tapiola, elää vain puheissa ja kuvissa

Onko Espoo todellinen kaupunki? Voiko se olla edes kotiseutu? Ei, mikäli Tuomas Nevanlinnan ja Jukka Relanderin toimittamaa esseekokoelmaa Espoo - Totuus Suomesta on uskominen.

Espoo on pikemminkin käsite kuin Helsingin ja Kirkkonummen väliin sijoittuva maantieteellinen alue. Tältä pohjalta kirja lähtee kartoittamaan Espoon todellisuutta ja sen puutetta. Perinteisestä kotiseutukirjasta ei siis ole kyse.

Kirjoittajien kunnianhimoinen tavoite ei ole piirtää kuvaa vain Espoosta, vaan koko Suomesta. Siitä alaotsikko.

Perusteesin mukaan Espoo ilmentää sitä, mihin muu Suomi vasta pyrkii. Jos hyväksyy esitettävän tulkinnan Espoosta, voi rinnastukseen yhtyä. Modernin ja menestyvän informaatioteknologiasuomalaisen odotetaan edustavan arkkiespoolaisuuden keskeisiä elementtejä: hyvää teknisen alan koulutusta, nuorta rahaa ja uusliberalistisia arvoja.

Valtaosa kirjoittajista

on helsinkiläistyneitä entisiä espoolaisia, jotka ovat hylänneet kasvuympäristönsä ohella periespoolaisen unelman insinööriydestä ja rivitalo-osakkeesta ja sijoittuneet taloudellisesti vähemmän kannattaville humanistisille aloille.

Siksi heidän kokemuksensa Espoosta on harmoninen, ja esseissä toistuvat samat teemat: Espoon historiattomuus ja identiteetin puute, Espoon tarjoama valheellinen lupaus paremmasta elämästä, espoolainen juurettomuus ja äärimmilleen viety materialismi sekä aidon urbanismin ja todellisen kaupungin keskustan puuttuminen.

Espoon historiattomuus syntyi, kun muualta sinne muuttaneille koetettiin luoda menneisyys, jonka he voisivat tuntea omakseen. Tuomas Nevanlinnan ja Laura Kolben erinomaiset esseet kuvaavat tätä projektia eri näkökulmista: Nevanlinna sen (historian)filosofiaa ja psykologiaa ja Kolbe prosessin historiaa yhdestä lähderyhmästä käsin.

Kolben lähdeaineistona toimivat espoolaiset teiden nimet, "joissa on paljon sanoja ja kirjaimia, mutta vähän substanssia". On selvää, että keskelle metsää nopeasti rakennettujen lähiöiden tiennimistö ei voi olla kovin juurevaa; silti espoolaiselle nimistölautakunnalle ei voi antaa kovin korkeaa arvosanaa.

Tärkeimmät teemat nimistöä luotaessa olivat luontoromantiikka ja kalevalais-karjalainen kansallisromantiikka. Edellisestä lähtökohdasta käsin onnistuttiin luomaan melkoisia sanahirviöitä ja tuhoamaan suuria muuttoaaltoja edeltänyttä espoolaista historiaa (esimerkiksi nimeämällä entinen Teerelä Latokaskeksi).

Kansallisromantiikan

tehtävä oli luoda espoolaisten yhteinen historia. Koomista on se, ettei kalevalainen menneisyys ollut koskaan ollut todellisuutta - ja ehkä juuri siitä syystä se sopi uuden uljaan Espoon yhdistäjäksi paremmin kuin mikään muu menneisyys.

Traagista taas on se, että samalla katkaistiin side Espoon todelliseen menneisyyteen, joka (esimerkiksi lukuisat kartanot) olisi tarjonnut materiaalia nimistöön paljon runsaammin kuin kaupunginisät siitä viitsivät ammentaa.

Tapiolan, espoolaisen kansallisromanttisen projektin mahtavimman saavutuksen, pystyttäminen 1950-luvulla synnytti Espoo-fantasian, johon esseekokoelma pureutuu.

Tapiola-hankkeen takana oli Asuntosäätiö, erityisesti sen toiminnanjohtaja Heikki von Hertzen, ja näissä käsissä Tapiolasta oli määrä tulla maanpäällinen paratiisi suomalaiseen malliin. Anja Kervanto-Nevanlinna valottaa kiinnostavasti suunnitelman propagointia, toteuttamista ja epäonnistumista. Vaikka Tapiolasta tuli Espoon henkinen keskus, von Hertzenin ja Asuntosäätiön Tapiola eli lopulta vain puheissa ja kuvissa.

Koko Espoo sai nauttia Tapiolan, "parempien ihmisten kylän", loisteesta ja pyrki jäljittelemään sitä aina luodessaan uuden lähiön. Syntyi kuvitelma kaupungista, jossa luonto ja urbaani kietoutuivat toisiinsa symbioottisesti ja jonka asukkaat olivat hyvin toimeentulevia ja onnellisia.

Totuus ei ollut - eikä ole - näin auvoinen: Matinkylän, Olarin, Soukan ja Kivenlahden sosiaalinen todellisuus ei vastaa Asuntosäätiön särötöntä maailmankuvaa.

Polttopisteeseen

kaupungin ohella kirjoituksissa joutuu espoolaisen stereotyyppi. Perusespoolaisesta piirtyy varsin lohduton kuva pintaliitäjänä, jonka minuus rakentuu ulkokohtaisista suhteista objekteihin, kuten bemariin, hyvään työpaikkaan, aviopuolisoon, partioon ja koulun kuoroon. Valitettavasti tällainen tulkinta arkkityyppisestä espoolaisesta hyväksytään kaupungissa ja sen ulkopuolella.

Vielä valitettavampaa on, että sille on todellisia perusteita.

Onneksi Espoo on onnistunut synnyttämään myös omat tarinansa, joissa bemarilla ja purjeveneellä ei ole keskeistä roolia kuten ei liiemmin ylhäältä annetussa asuntosäätiöläisessä Espoo-fantasiassa. Ruben Stillerin mukaan maanläheisessä Matinkylässä "kampaus representoi kampausta ja pusero puseroa", eivät identiteettiä ja ihmisarvoa.

Nevanlinnan ja

Relanderin toimittama kirja on varsin kiinnostava, vaikkakin hieman epätasainen. Varsinaisia helmiä ovat kummankin toimittajan sekä Laura Kolben esseet.

Puhtaasti fiktiiviset kirjoitukset eivät nouse samalle tasolle kuin asiapitoisemmat; kaunokirjallisuus on asiatekstiä vaativampi tyylilaji.

Joka tapauksessa kirja on ehdottomasti suositeltava erityisesti jokaiselle espoolaiselle, entiselle ja nykyiselle. Ainakin helsinkiläistyneen entisen espoolaisen näkökulmasta kirjan ironia ja satiiri tuntuvat olevan ainoa keino kohdata oma menneisyytensä.

Samu Niskanen

Kirjoittaja (s. 1971) on Espoossa nuoruutensa viettänyt helsinkiläinen historiantutkija.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi