Kehno suomennos upottaa Mannin novellit

Thomas Mannin varhaisten kertomusten käännös vilisee virheitä

M arja Wich-Markulan Thomas Mann -valikoiman kertomukset ovat vuosilta 1894-1912.

Siihen on otettu varhaisiakin kertomuksia, mutta mistään "nuoruudentuotannosta" ei voi puhua.

Mann julkaisi esimerkiksi Buddenbrookit-romaanin 1901, kertomukset Tonio Kröger 1903 ja Kuolema Venetsiassa 1912. Ne ovat hänen tuotantonsa ydintä.

Mann käytti saksan kielen ilmaisurekisteriä monipuolisemmin kuin ehkä kukaan muu 1900-luvun kertojista. Se ei koske vain hänen lauserakennettaan, proosarytmiään, tyylivärien hallintaansa, kielellistä huumoriaan ja ironiaansa. Myös Mannin sanasto, joka ulottuu Lutherin saksasta nykykieleen, vaatii suomentajalta paljon.

Mannia on silti suomennettu oivallisesti, minkä ansiosta hänen romaaninsa ja kertomuksensa ovat sukupolvesta toiseen valloittaneet lukijoita.

Periaatteessa on siis hauskaa, että vielä kääntämättömiä ja ehkä vähemmän merkittäviäkin Mannin kertomuksia suomennetaan.

Ne näyttävät, miten Mann alusta asti kehitteli teemojaan, joihin hänen tuotantonsa paljossa perustuu. Se on "elämänmyönteistä mutta se tuntee kuoleman", kuten hän itse luonnehti.

Muuta hyvää tästä kirjasta ei voi sanoa. Marja Wich-Markulan käännöksen mukana se uppoaa, ja sen soisi painuvan unohduksiin.

Eikä nyt ole kyse sellaisista epätarkkuuksista tai erehdyksistä, joita mihin tahansa tekstiin, myös suomennoksiin, helposti jää.

Edes pahimmasta päästä ei ole se, että jääkarhun taljalla seisovan henkilön "sääret" häviävät siihen tai että hän "laittoi prässätyt housut jalkaansa, joiden musta kangas hohti silkkisenä".

Eikä vielä sekään, että mennään "oven läpi ulos" tai kuunnellaan vanhan hansakaupungin kaduilla ajavan "hevosjunan" kelloa.

Suomennoksen surmansyöksy on lohduton. Müncheniläisestä koriste-esineiden kaupasta on tullut "kaunotarten kauppa" ja taiteen pyhästä soihdusta "pyhä lippu, joka valaisee armeliaana", mitä nyt valaiseekin.

Voi vain arvailla, mitä nainen ajattelee, kun mies vakuuttaa, että hänen oman ihannenaisensa "täytyy muistuttaa teitä jokaista hiusmartoaan myöten."

Lukija kummastelee, että ihmistä haukutaan toistuvasti "patruunaksi", jos ei satu tietämään, kuten kääntäjäkään ei tiedä, että saksan Patron-sanan yksi merkitys on lurjus tai hulttio.

Eivätkä "Albanian vuoret" Mannia niin kiinnostaneet kuin Wich-Markulan käännös uskottelee. Mann vain käyttää Alpeista vanhaa Alb-nimitystä johdannaisineen.

Kääntäjän monipuolisesta kielitaidottomuudesta johtuu, että alkutekstin sanoma voi muuttua täsmälleen vastakohdakseen tai sitten ihan tolkuttomaksi.

Nimikertomus päättyy nuorten kaksossisarusten Sieglinden ja Siegmundin insestiseen yhdyntään mainitulla kovaonnisella jääkarhun taljalla. Mannin aistillinen kuvaus herätti aikanaan pahennusta.

Sisarukset "hoitivat toisiaan näin kuin itsekkäät sairaat, humaltuivat kuin toivottomat, vaipuivat hyväilyihin, joiden valtaan he joutuivat, ja joka päättyi äkilliseen vilinään".

Heittäydytään kiellettyyn hekumaan, joka johtaa orgasmiin. Getümmel-sana, jota Mann käyttää, on hankala suomennettava, mutta että "vilinää"...

Kukaan ei osaa mitään kieltä täydellisesti, mutta suomentaja, joka uskoo osaavansa ja heittää sanakirjat nurkkaan, on tuhon tiellä.

Jos hän ei taida kunnolla edes suomea, hän on matkansa päässä, ja siellä Wich-Markula on.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi