Kehrääjälintu lepää keväisin horroksessa

  Aleksis Kivi toi kehrääjälinnun suomalaiseen runouteen Sydämeni laulussa. Hän tuskin aavisti silloin, miten merkillisestä siivekkäästä oikeastaan oli kysymys.

"Kirjailija on varmaan kuullut Nurmijärven honkanummilla keskikesän hämärtyvässä, tyynessä yössä kehrääjän laulua, mikä kauempaa kuultuna tuntuu tulevan syvältä maan uumenista, Tuonelasta."

Näin arvelee tohtori Valto Peiponen kirjassaan Kehrääjälintu ja muita horrostavia lintuja. Se kertoo paljon kehrääjästä, mutta myös muista linnusta.

Kehrääjän merkillisyys ei kuitenkaan ole sen keinuvan surisevassa äänessä. Se ei edes ole vanhassa uskomuksessa, jonka mukaan kehrääjä imisi vuohien utareista maitoa (tieteellinen sukunimi Caprimulgus merkitsee juuri vuohenlypsäjää).

Erikoisinta on sen keino säästää energiaa. Kehrääjä on niitä harvoja lintuja joiden tiedetään vaipuvan horrokseen.

Itse asiassa Peiposen teos on kuvaus kaikenlaisista horrostavista linnuista, niiden sukulaissuhteista ja elintavoista sekä tietenkin itse horrostilasta ja sen tutkimuksesta.

Suoranaisesta talvihorroksesta siilien ja lepakoiden tapaan ei meikäläisen kehrääjän kohdalla kuitenkaan ole kysymys. Kyse on päivä- ja yöhorroksesta. Talveksi kehrääjä muuttaa Afrikkaan asti.

Kehrääjä lentää ja saalistaa hyönteisiä, etenkin perhosia, vesiperhosia ja kovakuoriaisia, aamu- ja iltahämärissä. Muun osan vuorokaudesta se lepää.

Lintu on nopsa saalistaja, mutta varsinkaan keväällä ja syksyllä muutaman tunnin aktiivinen pyyntiaika ei riitä tuottamaan sille niin paljon ravintoa, että se pysyisi vireänä koko vuorokauden.

Niinpä sille on edullista viettää lepoaikansa horroksessa, "säästöliekillä", jolloin ruumiinlämpö on alhainen ja liikkeet minimissään. Lintu itse asiassa vaikuttaa kuolleelta.

Voisi kysyä, miksi evoluutio ei ole kehittänyt näin erinomaista energiansäästöä muille linnuille kuin kehrääjille ja niiden sukulaisille.

Amerikkalainen horroskehrääjä eli poorwill vaipuu jopa oikeaan talvihorrokseen. Sen osoittaminen 1940-luvun lopulla oli tieteellinen sensaatio.

Itse asiassa horrostavia lintuja on muitakin, jopa meikäläiset tervapääskyt ja amerikkalaiset kolibrit. Ne molemmat kuuluvat nykyään kiitäjälinnuiksi sanottuun lintulahkoon, eivätkä ole sukua kehrääjille.

Energiansäästöstä on niidenkin kohdalla kysymys, nimenomaan silloin, kun ravinnonsaanti on vähäistä.

Yleensä pienet hyönteissyöjälinnut kuolevat parin päivän kuluessa, jos ne joutuvat paastolle, mutta tervapääsky voi horrostuksen ansiosta paastota useitakin vuorokausia.

Talveksi tervapääskyt toki lentävät etelään eivätkä esimerkiksi vietä talviaan järvien pohjalla, niin kuin Olaus Magnus 1500-luvulla ja vielä Linné 1700-luvulla luulivat.

Valto Peiponen on pitkän linjan ornitologi. Hän julkaisi 1950- ja 1960-luvuilla useita tutkimuksia lintujen näköaistista, mistä eläkepäivinä syntyi kirja Linnun silmin (Yliopistopaino 2000). Kehrääjälintu käy hyvin sen sisarteoksesta, sillä Peiposen horrostutkimukset alkoivat jo neljä vuosikymmentä sitten.

On oikeastaan merkillistä ja vähän huolestuttavaa, että näin asiantunteva ja monin tavoin kiinnostava kirja on ilmestynyt omakustanteena. Onko tästä tehtävä se johtopäätös, että nykyiset kustantajamme julkaisevat kirjoja enää vain rahaa tahkotakseen?

Helsingin Sanomat | hs.tiede@sanoma.fi