Kirjailija, joka erehtyi kahdesti

Anja Snellman sai Sonja O:sta seksin papittaren leiman
Pelon maantiede raivostutti sekä feministit että sovinistit

Maija Alftan

  Kun elokuva Pelon maantiede oli valmis, kirjailija Anja Snellman sai viestin näyttöruudulleen: "Mitä pidit elokuvasta? Maaru." Lähettäjä oli tietenkin nokkela ja tarkka lukija. Silti kylmät hiirenjalat vilistivät kirjailijan iholla.

Maaru Tang on Snellmanin luoma fiktiivinen hahmo, Pelon maantieteen anarkistiryhmän johtaja. Kirjan naiskaartista jäävät eloon vain kertoja Oili Lyyra ja Maaru, joka katoaa salaperäisesti. Ruumiita tulee kirjassa roimasti elokuvaa enemmän; miehiä kuolee kaikkiaan seitsemän. Mutta ei yhtään virkkuukoukulla! Pelon maantiede lähtee maailmalle näinä päivinä sekä kirjana että elokuvana. Se esitetään Göteborgin elokuvajuhlilla, ja samaan aikaan kirja ilmestyy ruotsiksi. Kirja kääntyy myös ranskaksi ja ilmestyy maaliskuussa saksaksi samaan aikaan kun elokuva nähdään Berliinin filmifestivaaleilla.

Eikö tämä ole onnea, Anja Snellman? "On, tietenkin."

Snellmanin muistissa on kuitenkin tuoreena Pelon maantieteen vastaanotto viisi vuotta sitten. Vain esikoisteoksen Sonja O. kävi täällä (1981) herättämä häly veti vertoja sille palautteelle.

Snellman sanookin, että hän tehnyt elämässään kaksi "erehdystä": kirjoittaessaan Sonja O:n ja luullessaan, että naisen seksuaalisuudesta voi Suomessa kirjoittaa. Toinen vakava "erehdys" oli Pelon maantieteen kirjoittaminen ja ajatus, että naisen aggressioista voi kirjoittaa.

Sonja O:n ilmestymisestä

on lähes 20 vuotta. Sen saamaa julkisuutta voi nyt vain äimistellä: Anna, Kotiliesi, Me Naiset, Pikajuna ja Seura haastattelivat esikoiskirjailijaa laajasti kolme viikkoa ennen kirjan ilmestymistä ja kaikki muut sen jälkeen. Sonja O:ta voikin aivan ilman ilkeyttä pitää nykyaikaisen kirjamarkkinoinnin onnistuneena uranuurtajana. Kaikki palaset olivat kohdallaan: uskalias, virtuoosimaisella vimmalla kirjoitettu hyvä kirja, nuori ja kaunis ja fiksu esikoiskirjailija. Sonjasta tuli opiskelijatyttöjen kulttikirja, valtava menestys kaikilla tavoilla. Se sai J. H. Erkon palkinnon, se oli Tapaus. Julkisuus tuli ryöppynä opiskelijatytön niskaan, eikä se kaikki suinkaan ollut myönteistä. Uhkauksia sateli.

"Törmäsin patavanhoillisuuteen ehkä ensi kertaa elämässäni ja ällistyin, sillä enhän minä suinkaan ensimmäisenä naisena kirjoittanut naisen seksuaalisuudesta", Anja Snellman sanoo ja luettelee Eeva Kilven Tamaran, Tytti Parraksen Jojon , Märtä Tikkasen teokset.

"Näidenkin teosten ilmestymisestä oli jo aikaa ja ajattelin kai, että lukijat ovat tulleet suvaitsevaisemmiksi. Väite, että nainen ei voi tämmöistä kirjoittaa tuntui äärettömän käsittämättömältä."

"Moralisoijia riitti: oli tavallaan kuin lailla kiellettyä, että nainen nauttii seksistä, että nainen haluaa ennen kypsää ihanaa perhe-elämää kokeilla useampaa kumppania."

Myös osa kriitikoista - "arvokkaita ihmisiä, monet miehiä" - vertasi silloista Anja Kaurasta Tabe Sliooriin. Nyt se naurattaa.

"Olen tehnyt kaksi 'erehdystä', mutta jos näin on, kirjailijan tehtävä on tehdä tämänkaltaisia erehdyksiä", Anja Snellman sanoo pontevasti. "Joku sanoisi että olin edellä aikaani."

"Sonjan saama vastaanotto oli tärkeä kokemus. Se näytti kaksinaismoralismin, arvokonservatiivisuuden, mitä oli vielä paljon pinnan alla. Se näytti ennakkoluulot nuorta naiskirjailijaa kohtaan, ja opetti, että tässä maassa tarvitaan neljä kieltä: suomen kieli, ruotsin kieli, miehen kieli ja naisen kieli." Sonja O . leimasi kirjailijan vuosiksi seksin papittareksi. "Siksihän mä muutin maalle ja asuin siellä neljä vuotta ja kelailin rauhassa asioita. Mutta seksin papitar. . . Ei kai se kenellekään ihan mielettömän vastenmielinen leima ole!"

Ja me keski-ikäiset perheenemännät nauramme niin.

Pelon maantieteen

kirjoitettuaan Snellman huomasi olevansa Sonjan kaltaisessa mylläkässä.

Se yllätti, vaikka edellinen kirja Ihon aika kypsytti myös joitakin lukijoita - mummojen eroottisista unista ei olisi saanut kirjoittaa eikä kuolleen äidin salaisuuksista.

"Jotain outoa tietä alettiinkin keskustella aivan muusta kuin naisten aggressioista. Alettiin puhua sitaateista tai väitettiin, että vien naistutkijoilta apurahat, leimaan heidät. Sitä oli kaikkein vaikeinta ymmärtää ja se tuntui kohtuuttomalta."

Anja Snellman sanoo kirpeästi, että naisten vapautusliikkeellä on vaara muuttua irvikuvakseen.

"Feminismi alkoi vapautusliikkeenä, mutta siitä on ajoittain tullut vaatimusliike. Kun tulee mahdollisuus valita nainen tärkeään tehtävään tai tulee mahdollisuus käydä keskusteluja jonkun taideteoksen herättämänä, silloin onkin tavallaan aina jotain vikaa. Nainen ei olekaan oikea, tai tapa keskustella ei ole oikea, kirjoittaja ei ole oikea."

Kirjailija muistaa,

kuinka samaan aikaan kun feministit hyökkäsivät, "miessovinistit tekivät minusta tappajafeministiä". Pelon maantiede alkoi pian elää omaa elämäänsä. Kirjalla on maine, että se on erityisen raaka ja väkivaltainen, että miehiä ronkitaan virkkuukoukulla. Oikeasti romaani ei kuvaa yhtään raakuutta; kaikenlaista kyllä vihjaillaan, mutta loppu tapahtuu lukijan päässä. Käsityölippaasta ei löydy virkkuukoukkua, tosin teroitetut sukkapuikot ja parsinneulat ajanevat saman asian.

"Haastatteluryöppy esikoisen aikoihin kertoo myös siitä, miten 20 vuodessa ajat ovat muuttuneet", Anja Snellman huomauttaa. "Eivät esikoiskirjailijat enää saa tuollaista julkisuutta eikä se riipu siitä, etteikö hyviä kirjoja ja jänniä tyyppejä olisi. Kirjallisuus on kertakaikkiaan mennyt marginaaliin."

"Kirjallisuus on muuttumassa kertakäyttöviihteeksi. Olen itsekin kirjoittanut tiiviiseen tahtiin viime vuosina, mutta en haluaisi, että kirja elää vain yhden syksyn. Kirjoitan, koska yritän saada lukijan ajattelemaan. Ajattelu voi johtaa ärtymykseen paheksuntaan, ihastukseen, ihan mihin hyvänsä näköjään. Kuvittelen, että sillä tavalla kirjallisuus pysyy hengissä ja tärkeänä."

"Nyt ei ole enää paljon eroa ylevällä ja alevalla, kaikki on samalla janalla. Olemme, kiitos 1960-lukulaisten, menettäneet korkeakulttuurin arvostuksen. On hirveän vaikeata sanoa enää, mitä on hyvä kirjallisuus. Romaani ei erotu elämäkerroista tai tietokirjoista. Kyky eläytyä kaunokirjallisuuteen ja käsitys fantasiasta ovat uhanalaisia."

Anja Snellmanin mielestä kirjallisuuden tulkit vähenevät ja kirjoista jää yhä vähemmän käteen kaiken tuotteistamisen jälkeen.

"On onnellista, jos syyssesongista jää elämään edes muutama kirja, joissa on enemmän kuin se läpinauru, esimerkiksi. Osa kirjailijoista viihteellistää itsensä. Siitä syntyy yleisölle käsitys, että kirjallisuus on vain viihdettä, ja sitä ankarasti vastustan. Se ei ole vain sitä."

"Ehkä Sonja O:n viimeinen lause oli oraakkelimainen: En minä ole tänne tullut aplodeja kerjäämään . Entistä selvemmin näen, että maailmassa, missä kirjallisuus on marginalisoitumassa vähälevikkiseksi tai viihteeksi, minä yritän kirjoittaa kirjoja, jotka saattavat kenties muuttaa ihmisten elämää - kirjoittaa "vaarallisia" kirjoja."

Nyt on aivan pakko vähän keventää ja vaihtaa puheenaihetta. Mitähän muuten Sonja O:lle kuuluu? Hän on jo nelikymppinen nainen. Olisiko hänestä tullut anarkistifeministi; Oili Lyyra muistuttaa kovasti Sonjaa?

Snellman arvelee, että Sonja on vähän liian vanha parsinneuloja takamuksiin pistelemään. Sonjan tyttärestä olisi voinutkin tulla anarkisti, tai sitten arvokonservatiivi, joka paheksuu kadulla juopottelua ja haluaa purkaa VR:n makasiinit.

"Sonja ilmiselvästi halusi kirjoittaa. Hän voisi tehdä Marita Liulian kanssa kimpassa hommia. Tai sitten hän olisi tutkija. Niillä eväillä mitä hän väläytteli, tekijämimmi hänestä olisi tullut kuitenkin."

Hänellä on himonsa.

Aivotutkimus on Anja Snellmanille suorastaan harrastus; hän seuraa koko ajan, mitä alalla tapahtuu. Hän lukee kaikkea mahdollista; tutkimuksia, biokemiaa, roskalehtiä.

Hän on aina ollut hyvin organisoitu, kurinalainen henkilö, joka ei vetelehdi kapakoissa.

Anja Snellman on ollut himourheilija koko ikänsä ja sanoo olevansa täysin riippuvainen liikunnasta. "Siitä saa mahtavat endorfiinit, se on suorastaan antidepressantti."

Huumettaan eli aerobicia Snellman tarvitsee tunnin joka päivä. Lisäksi hän ui, kuntonyrkkeilee ja ratsastaa."

Snellman arvelee, että kenties mieskirjailijat kuuntelevat juttuja kapakassa, hän kuuntelee niitä naisten pukuhuoneissa eikä vaihtaisi osia.

Viinaakin hän väittää osaavansa juoda.

"Perseet juon olalle silloin, kun siihen on joku ihan hyvä syy. Kyllä mä Villen ja Toukonkin olen juonut pöydän alle!"

Ville Viksten oli ja Touko Siltala on yhä kotimaisen kirjallisuuden tärkeä herra WSOY:llä, kustantamossa, jonka Snellman vaihtoi Otavaan.

"Kustantajan vaihdos on tehnyt hyvää, vaihtelu virkistää! Viihdyn Otavalla mainiosti. Tietysti, jos olisin ollut oikein rohkea, olisin voinut mennä Likelle tai perustaa oman nyrkkipajan. Olen Ruotsissa nähnyt sellaisia ja luulen, että siihen meilläkin ollaan menossa. Se on hauskaa ja se on haaste synergiakustantamiselle."

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi