Kirjailija ottaa ilon irti onnettomasta lapsuudesta

Tomek Tryzna ymppää kuvitelmia oikeisiin kokemuksiin

Esikoisromaanillaan Tyttö Ei-kukaan puolalainen Tomek Tryzna kohautti sen verran, että nyt jo 60-vuotias kirjailija vaikuttaa Puolan kirjallisuuden uudelta lupaukselta.

Ilmeisesti tähän vaikutti se, että nobelisti Czeslaw Milosz löysi - vähän ennen kuolemaansa - Tryznan ja julisti tämän jonkin sortin postmodernistiksi, sanan positiivisessa puolalaisessa mielessä.

Esikoisromaanilla, jonka päähenkilönä oli 15-vuotias epävarma tyttö, oli alussa epäonnea. Se luokiteltiin nuortenkirjaksi. Vastaavaa virhettä tuskin sattuu Tryznan toiselle romaanille Mene, rakasta, joka on vahvanmakuinen, vaikeahko lapsuuden kuvaus.

Eikä siis mikään lastenkirja.

Vaikeahkoksi teoksen tekee 11-vuotiaan kertojapojan aikuisennokkela menetelmä: tapa ympätä tosikokemuksiinsa valveunia. Toisinaan kuvitelmat puhkeavat näyttävästi ("Unelmointi seis!"), toisinaan ne liittyvät tarinaan miltei saumattomasti, niin että lukija saa olla varuillaan.

Eipä silti, juuri se tekee romaanista mielenkiintoisen ja omaperäisen ja tuo siihen sen sävyjen rikkauden, jota ilman tarina olisi vain yksi monista köyhän lapsuuden harmaista kuvauksista.

Ajallinen etäisyys ei näy kerronnasta suoraan, mutta selvästi se on ollut tarpeen, jotta kauheista ajoista saisi irti makean humoristiset muistot.

Kieli sinänsä on luontevaa ja yksinkertaista, mutta vivahteikkaasti, ovelasti, niin että vahva maku syntyy ilman polttavia mausteita. Päivi Paloposken käännös etenee nautittavasti, tekstin kuulasta ja kuplivaa runollisuutta kunnioittaen, sopivasti rentoja ilmaisuja viljellen, mutta ei liikaa.

Kansiliepeissä väitetään, että tarina perustuu kirjailijan omiin lapsuudenmuistoihin, ja se tuntuu uskottavalta. Tietyt tarinan rönsyt ovat liian erikoisia ja irtonaisia ollakseen vain keksityn tarinan tukiainesta. Ne ovat mukana elettyinä yksityiskohtina, koska ne ovat tekijälle olleet "jotain totta".

Päähenkilö on alussa vielä leikki-ikäinen Romek, joka loppua kohti on jo valmis ensimmäiseen rakkauteensa. Romek on syntynyt köyhään perheeseen, jossa isä on juopotteleva räätäli ja äiti aika ajoin synkkyyskohtauksiin vaipuva ompelijatar.

Jotta perhe saisi elantonsa 1950-luvun Puolassa, syvällä maaseudulla, töitä on tehtävä kotona yksityisesti ja laittomasti. Pahaksi onneksi Romek suistaa perheensä vararikon partaalle jättämällä kerran vahingossa oven auki varkaille.

Tämä on enteellinen, hilpeästi kerrottu karvas alkukasku, joka sisältää pienoismuodossa tulevat kohtalon käänteet. On kysymys makean elämän unelmasta ja siihen liittyvistä kovista riskeistä.

Romekille tarjoutuu tilaisuus päästä ajamaan autolla häntä hieman vanhemman tytön seurassa, eikä tyttö vaadi palkkioksi kuin pari pusua. Kotiovi jää auki ja perheen alamäki häämöttää edessä.

Alkukaskussa on idullaan kaikki tärkeä: auto, vaurauden ja menestyksen symboli, rakkaus - tai sen teeskentely - sekä häpeä hinnasta, joka makeasta elämästä - tai sen illuusiosta - täytyy tavalla tai toisella maksaa. Että jotain voittaisi, paljon täytyy vaarantaa.

Romekia painaa syyllisyys kalliiksi käyneestä seikkailusta, mutta ihmeen kautta mielikuvitus tuntuu pelastavan hänet lamaannuksesta ja saa hänet ajamaan takaa haaveita, tarvittaessa jopa vanhempiensa "realismia" uhmaten.

Romekin optimismi tuntuu sivustakin katsoen kiusallisen huteralta, kunnes alkaa yhä enemmän tuntua, että siinä on jotain absurdin käytännöllistä.

Tätä tarinaa voi suositella niille, jotka uskovat, että onneton lapsuus myrkyttää koko elämän. Ei välttämättä, jos osaa siivilöidä siitä esiin selviytymistarinan. Ja väittihän jo Ernest Hemingway aikoinaan, että kirjailijalle harva asia on yhtä korvaamaton kuin onneton lapsuus.

Mutta harva kirjailija saa sen näyttämään yhtä hauskalta kuin Tomek Tryzna.

Tomek Tryzna

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi