Kirjoitin Moriarty-runon ja liftasin Parkanoon

Suomalaisille Jack Kerouac on Markku Lahtelan ensimmäisestä käännöksestä (1964) alkaen antanut paljon. Muistan, kuinka itsekin kirjoitin Dean Moriarty -runon ja liftasin Parkanoon, kun olin lukenut Matkalla. Pyhä opushan se oli, totta kai.

Illuusiot ovat osaksi Sammakon kulttuurityön myötä kadonneet.

Olen yleensä moitiskellut sitä, että klassikoiden vähäisempien kirjojen suomennosten tie alkaa olla loppuun kuljettu. Asiassa on toinenkin puoli.

Niin sanotut "huonommat kirjat" tekevät hyvää kulttuuriselle suhteellisuudentajulle. Äskettäin arvostelemani Heikki Turusen Tulilintu kertoo aivan samasta asiasta, vähintään saman tasoisesti ja samanlaisin asenteinkin kuin Kerouacin kirja. Erona on vain koneiston volyymi.

Kirjailijoiden huonot elämäntavat kiinnostavat ja nykyään ne usein tuomitaankin, kun nähdään, mihin beat-sukupolven anti-aatteet johtivat.

Kulutuksen vastustus johti terveysfasismiin ja nyt viedään jo asumisen vapauttakin. Auktoriteettien vastustus johti arvottomaan yhteiskuntaan. Kerouacin juoppous on minusta harvinaisen mielenkiinnoton asia.

Suomennoksessa anakronismit voivat olla myös tyylikeino, kerroksiakin on nykyään jo aika monta. Yksi pisti silmääni. Suomeksi ei aikanaan puhuttu kannettavasta kirjoituskoneesta, koska puiden ja veden kantamisesta oli juuri päästy, eikä kantamisessa ollut mitään hohtoa. Puhuttiin matkakirjoituskoneesta. Matkalle kun teki silloin mieli, suomalaistenkin.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi