Kirjoitus etsii nyt-hetkeä

Avantgarden perinne elää Clarice Lispectorin kerronnassa

Brasilialaisen romaanimuodon uudistajan Clarice Lispectorin (1925-1977) maine juontuu ennen kaikkea pariisilaisfilosofi Hélène Cixousin seminaareista ja esseistä, joissa tämä paneutuu "naispuolisen Kafkan" teksteihin.

Erityisesti teosta Água viva ajatuksen takana lukiessa on mahdoton olla ajattelematta Cixousin käsitteitä sukupuolieron poetiikka ja naiskirjoitus, niin selvästi Lispectorin innoittamilta ne tuntuvat.

Jos kirjailija eläisi, hän saattaisi suhtautua varauksin oppiäidin asemaansa ja Cixousin koulukunnan hehkuttamaan kuvakieleen tyyliin "olen avaruudellista laulavaa Lihaa". Lispectorin sanataiteesta voi jäädä olennaisia asioita näkemättä, kun se on omittu naiskirjoituksen teorian lähtökohdaksi. Água vivan tarkastelu feminiinisenä kirjoituksena on kuitenkin sikäli perusteltua, että teos pohtii filosofisesti kirjoitusprosessia ja ilmaisee suoraan naisen ruumiillisuuteen vertautuvia esteettisiä pyrkimyksiä.

Lispector ylistää naisellista luovuutta kyseenalaistamatta naisellisuuteen perinteisesti liitettyjä piirteitä: epäloogisuutta, elämää ylläpitävää ruokkimista, antautuvaa haltioitumista ja järjetöntä vaistonvaraisuutta. Hän nostaa kulttuurin vähättelemät ominaisuudet ihanteiksi.

Näin hän myös kumoaa kirjallisuuden valtavirran perinteiset arvot, kuten tarinankerronnan ja eheän muodon.

Naiskirjoitus torjuu

tarinan ja vastakohtapareille (kuten kulttuuri ja luonto tai mies ja nainen) perustuvan kielen myös eettisin perustein pitäen niitä tukahduttavina, toiseuden kieltävinä rakenteina. Teoria pohjautuu biseksuaaliseen ihmiskuvaan eikä siis viittaa tekijän biologiseen sukupuoleen.

Naiskirjoitus on kuitenkin ennemmin naisen kuin miehen käsialaa, koska naisellisuutta halveksivassa kulttuurissa miehet oppivat kieltämään feminiiniset ominaisuutensa. Cixous vertaa kirjoittamista imettämiseen, ruumiilliseen ja ruokkivaan lahjaan.

Myös Lispectorin Água vivassa kirjoitus rinnastuu äidinmaitoon: "Söin oman istukkani jotta minun ei tarvitsisi syödä neljään päivään. Jotta minulla olisi antaa maitoa sinulle. Maito on tämä."

Nainen haluaa keskeneräisyyttä, orgaanista epäjärjestystä, joka antaa "aavistaa kaiken alla piilevän järjestyksen". Tekstin "läpi kulkee alusta loppuun hauras punainen lanka", mutta edes hän itse ei erota sitä eikä tiedä mikä se on.

Água vivan

päähenkilö, ajatteleva "minä", on siveltimensä kynään vaihtanut naistaiteilija, joka kirjoittaa entiselle rakastetulleen. Hän ei kerro tarinaa, ei uskoudu, vaan yrittää "tavoittaa nyt-hetken neljännen ulottuvuuden". Hänen sanojaan pitäisi kuunnella kuin musiikkia, koko ruumiilla.

Naisen kirjoitus on haltioitumista ja riemua, "hallelujaa". Hän tahtoo kirjoittaa "niin kuin ihminen oppii", syventyä joka sanaan ja hetkeen ikään kuin maalaisi "paitsi esineen myös sen varjon". Sanottu tarkoittaa aina jotakin muuta, ja sanojen vastaanottajan, tekstin sinän, pitäisi siepata kiinni tuo pakeneva "muu". "Sana kalastaa sitä mikä ei ole sana. Kun tämä ei-sana, rivien välinen tila, nappaa syötin jokin asia on tullut kirjoitetuksi."

Välillä nainen tarjoaa "esittävän jakson" kuin hakkuuaukioksi elämää ylläpitävään sademetsään. Näitä ovat pohdinnat kukkalajien ominaisuuksista, peilin mysteeristä tai autuuden kokemuksesta. Kirjoittamisen motiivi on päästä autuuden tilaan, jossa "ajatuksen akti vapauttaa itsensä muodon tarpeesta". Kuin rakastelu se on täydellistä, tarinaksi alistamatonta nyt-hetken kokemista.

Clarice Lispectorin

edellinen teos, Tähden hetki (1996), kertoi köyhän Macabea-nimisen tytön surullisen mutta kauniin tarinan. Alkujaan 1973 ilmestynyt, abstrakti ja filosofinen Água viva jää minulle etäisemmäksi, vaikka monet sen tinkimättömän herkkävireiset tekstikatkelmat kiehtovat Marguerite Durasin tai Simone Weilin kirjoitusten tavoin.

Kun romantiikan nerokultti mystifioi miehisen luovuuden, naiskirjoitus tuo tilalle toisen mytologian. Se on avantgardea, joka ei sittenkään kuollut beatsukupolven sekoiluihin.

Mutta onko feministinen avantgarde muutakin kuin pienen korkeasti koulutetun naisjoukon älyllistä viihdettä?

Voisi luulla, että sortaviin rakenteisiin ja naisten ongelmiin tehoaisivat pikemminkin juuri naiskirjoituksen torjumat konstit: hyvin kerrotut tarinat.

Minun on myös vaikea sulattaa sukupuolen mystifiointia, olivatpa asialla miespuoliset "nerot" tai naispuoliset "laulavat lihat".

Helena Sinervo

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi